Lost in translation

Lentomatka Puolasta Ukrainaan sujui varsin mukavasti. Kone oli normaali halpalentoyhtiön nykyaikainen Boeing, eikä lentokaan kestänyt kuin puolitoista tuntia. Ukrainan lentokentällä vastassa olikin jo lievä kulttuurishokki. Kenelläkään meistä ei ollut mitään havaintoa kyrillisistä aakkosista, eikä juuri kukaan paikallisista puhu englantia. Suuntasimme lentokentän pankkiautomaatille ja totesimme ettei se toimi. Yritimme rahanvaihtopistettä, mutta euromme olivat liian huonossa kunnossa. Aika jepa - vieraassa maassa ilman rahaa, ympäröivien ihmisten molotus kuulostaa amfetamiiniä nauttineelta simpanssilaumalta, eikä opasteista ja kylteistä saa mitään selvää vieraiden aakkosten takia. Löysimme jonkun taksidiilerin, joka lupasi järjestää meidät rahanvaihtopisteen kautta etukäteen vuokrattuun kaupunkiasuntoomme. Tingimme hieman hinnasta, hyppäsimme uudenkarheaan Renault Traficiin (ylläri!) ja otimme suunnan kohti Kiovan keskustaa.

Ajomatka kentältä aivan Kiovan keskustaan kesti reilun tunnin ja Ukrainan liikennekkin oli yllättävän siistiä ja sujuvaa. Kuljettaja pysäköi asuntovuokrausfirman toimiston oven eteen; hyppäsimme autosta ja rupesimme pyörittelemään päätämme. Yritimme selittää enganniksi, että haluamme vaihtaa rahaa, jotta voimme maksaa kyydin. Kuski molotti omaa kieltään ja heilutteli käsiään. Lopulta kyllästyimme ja löimme kuskille reiluhkon läjän euroja käteen. Kuskin ilme kirkastui: "spasiba! spasiba!" ja kaveri häipyi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.

Kiipesimme Ukrainian Apartmentsin toimistoon josta vihdoin löytyi kohtuullista englantia puhuva nuori tyttö, jonka kanssa kävimme asuntoasiat läpi. Asuntomme löytyi tien toiselta puolelta ja sijaitsi käytännössä niin keskellä Kiovan keskustaa kuin vain voi olla. Kolmen suuren pääkadun risteyksen keskellä. Näkymä kiovan keskustassa oli siisti ja moderni, normaali suurehko nykymetropoli. Vieressämme kohosi suurehko pilvenpiirtäjä ja talojen julkisivut olivat tyylikkäitä. Astuimme porttikongistä sisäpihalle, josta kuljetaan asuntoomme ja tuntui kuin olisimme astuneet toiseen maahan, toiseen aikaan. Näkymä oli kuin Neuvostoliittolaisessa pikkukaupungin slummissa. Sisäpiha oli rähjäinen, asfaltti rikki, talojen seinät huonossa kunnossa sekä ikkunat ja parvekkeet asenneltu ihan miten sattuu. Näkymän rikkoi kuitenkin keskellä sisäpihaa kököttävä upouusi kiiltävä ökykatumaasturi. Pelkokerroin kohosi entisestään kun avasimme porraskäytävän oven vanhanaikaisella mekaanisella koodilukolla, astuimme sisään ja katsoimme rähjäistä portaikkoa. Maassa roskapusseja, laastit pudonneet seiniltä jne. Jännitys tiivistyi kun avasimme asuntomme oven.

"Phew"-helpotuksen huokaus - asunto oli mukavasti sisustettu hyväkuntoinen ja ilmastoitu kolmio. Ilmastointi tuli todellakin tarpeeseen lämpötilan pysyessä jatkuvasti yli kolmessa kymmenessä asteessa tavoitellen kolmenkymmenenviiden asteen huippulukemia ja auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Seuraava yllätys odottikin meitä jo aivan oven takana, tarkoitus oli käydä suihkussa ja lähteä ulos. Kuitenkin vain kaksi meistä ehti peseytyä ennen kuin tuli yllättävä vesikatkos, jihuu. Ei muuta kuin päivän hiet niskassa ulos illalliselle, oluet kurkkuun ja nukkumaan.

-Mikko Laakkonen