Mt. Blanc & Italia hatin' vol2
Emme olisi enää halunneet pysähtyä Italiassa, mutta pakkohan nyt Euroopan korkein vuori on käydä tarkastamassa, kun sellainen kerran matkalle osuu. Olimme miellyttävän Ranskavisiitimme jälkeen melko hyvissä tunnelmissa saapuessamme Italian alpeille. Etsimme jälleen aikamme ravintolaa, mikä ei Italiassa ole mikään helppo juttu älyttömien palvelutaukojen vuoksi. Lopulta löysimme yhden joka aukeaa 19:00, kellon ollessa 18.30 päätimme odottaa. Ruoka oli ihan hyvää, mutta kallista ja sitä oli aivan liian niukasti.
Leirintäalueella oli mukavan sympaattinen vanha ukko, joka päästi meidät sisään. Teltat kasailtuamme painumme campsite-raflaan syömään pizzaa. Joimme pari olutta ja osa meistä lähti jopa kylällä käymään baarissa yhdellä. Kylältä löytyi miellyttävä, joskin sikakallis ja tyhjä pubi joten emme pidempään siellä viihtyneet.
Aamulla tyhmyyksissämme ajattelimme jäädä ehkä toiseksikin yöksi ja jätimme teltat paikalleen. Jatkossa tiedän, ettei Italiassa pidä olla yhtään sen pidempään kuin on pakko. Lähdimme etsimään aamupalaa matkan varrelta. Kuten Italialta voi jo odottaakin, ei kauppoja löytynyt mistään ja kaikki raflat olivat tauolla. Lopulta löysimme taas "vähän auki" olevan ravintolan, tällä kertaa ainut vaihtoehto oli lasagne. Reilun puolen tunnin odottelun jälkeen eteemme tuotiin n. 150g annos saarioisten mikrolasagnea muistuttavaa mautonta sotkua. Lasagne 10e, kokis 4.5e, palvelumaksu 2e, verot, yms, yms.. Voi olisinpa osannut sanoa "haistakaa paska" Italiaksi.
Mt.Blancin juurella muut ryhmästämme pukeutui lähes talvivaatteisiin luettuaan varoituksen, että ulkona saattaa olla kylmä. Itse totuttuun tyyliini tarkistin, että crocsit ovat hyvin ja laitoi kauluspaidasta napin kiinni. Painelimme kolmella eri köysihissillä ylös Mt. Blancille noin 3.5km korkeuteen. Korkein huippu 4.8km olisi houkutellut, mutta yhdellä jalalla olisi ollut hiukan hankala lähteä kiipeämään, varsinkin kun unohdin ottaa hakut ja köydet mukaan. Päivä oli lähes pilvetön ja aurinkoinen, joten näkymät olivat mahtavat. Huipulla oli lämpötila noin -3 astetta, mutta aurinko porotti täydellä teholla, joten katseltuani ja kuvailtuani maisemia tarpeeksi vedin paidan pois ja makoilin ottamassa aurinkoa. Tytöillä korkean vuoren ohut ilmasto tuli shokkina ja molemmat tutisivat kalmankalpeina kunnes pääsimme alas asti. Maria oli myös ilmeisesti kyllästynyt aamupalaksi nauttimaamme lasagneen, joten hän päätti siirtää sen pussiin hissin nurkassa ja heittää roskiin.
Mt.Blanc oli hieno paikka, mutta olimme todellakin niin kyllästyneitä Italiaan, että haimme salamavauhtia teltat ja kaasutimme kohti saksaa.
-Mikko Laakkonen
torstai 24. kesäkuuta 2010
Budjettisnobbailijat Monaco&France Nice
Monaco & France
Tarpeeksi kauan ajettuamme hiljaisessa autossa tulvi yht'äkkiä mieliimme lämpö ja helpotus Tulimme vuoren läpi tunnelista ulos, kylmyys ja harmaus oli väistynyt - tulkoon valo. Edessämme aukeni upea näkymä välimeren rannikolla. Pilvet väistyivät ja auringonsäteet kiilltelivät uskollisen Rellumme hehkeillä pinnoilla.
Kallioiset maisemat jatkuivat ja nielimme tietä aina Monacoon asti. Ihastelimme aikamme snobiminivaltion Ferrareja, Lamboja, Astoneita, Lotuksia, Porscheja, huvijahteja, huviloita, baareja ja ravintoloita joihin tuskin kannattaa yrittää Crocseilla sisään. Kävimme ajamassa Erään pätkän tiestä jota miljoonat ihmiset kerääntyvät tuijottamaan vuosittain viikonlopuksi.
Jatkoimme matkaa Nizzaan, kävimme syömässä ja etsimme leirintäalueen. Itse olin melko uupunut, sillä olin posottanut lähes yhdellä istumalla Venetsiasta Nizzaan asti. Painuin siis lähes suoraan nukkumaan. Alunperin oli ollut tarkoituksena pysähtyä Gardajärvelle ja Milanoon, mutta kuten edellisesä tekstistäni ilmeni, ei tehnyt juurikaan mieli jäädä Italiaan.
Aamulla etsimme Nizzasta hiekkarannan, jossa löhösimme nelisen tuntia ennen kuin lähdimme kohti Mt. Blancia.
PS. Olipas tylsä ja lyhyt teksti ainakin aikaisempiin verrattuna - noh joskus näinkin.
bonjour
-Mikko Laakkonen
Tarpeeksi kauan ajettuamme hiljaisessa autossa tulvi yht'äkkiä mieliimme lämpö ja helpotus Tulimme vuoren läpi tunnelista ulos, kylmyys ja harmaus oli väistynyt - tulkoon valo. Edessämme aukeni upea näkymä välimeren rannikolla. Pilvet väistyivät ja auringonsäteet kiilltelivät uskollisen Rellumme hehkeillä pinnoilla.
Kallioiset maisemat jatkuivat ja nielimme tietä aina Monacoon asti. Ihastelimme aikamme snobiminivaltion Ferrareja, Lamboja, Astoneita, Lotuksia, Porscheja, huvijahteja, huviloita, baareja ja ravintoloita joihin tuskin kannattaa yrittää Crocseilla sisään. Kävimme ajamassa Erään pätkän tiestä jota miljoonat ihmiset kerääntyvät tuijottamaan vuosittain viikonlopuksi.
Jatkoimme matkaa Nizzaan, kävimme syömässä ja etsimme leirintäalueen. Itse olin melko uupunut, sillä olin posottanut lähes yhdellä istumalla Venetsiasta Nizzaan asti. Painuin siis lähes suoraan nukkumaan. Alunperin oli ollut tarkoituksena pysähtyä Gardajärvelle ja Milanoon, mutta kuten edellisesä tekstistäni ilmeni, ei tehnyt juurikaan mieli jäädä Italiaan.
Aamulla etsimme Nizzasta hiekkarannan, jossa löhösimme nelisen tuntia ennen kuin lähdimme kohti Mt. Blancia.
PS. Olipas tylsä ja lyhyt teksti ainakin aikaisempiin verrattuna - noh joskus näinkin.
bonjour
-Mikko Laakkonen
Italy hatin' vol1
Italia hatin'
Italia on paska maa. Aloitan tällä lyhyellä ja ytimekkäällä lauseella, sillä Italia todellakin on paska maa. Jos haluat pitää yllä romantisoitua kuvaa herkullisista pizzoista, kauniin hurmaavista italialanobelloista ja kohtieliaista, tummista, tulisista latinoherrasmiehistä älä lue pidemmälle.
Jo venetsiaan saapumisemme meni päin helvettiä. Tomtomilla on varmasti joku salainen diili Venetsian lauttafirmojen kanssa. Saavuimme venetsiaan lounaasta ja navigaattori ohjasi meidät aluksi kaupungin ympäri länsipuolelle ja lautalle. Kerroimme kielitaidottomalle lauttatädille viittomalla ja navigaattorin karttaa näyttäen, että haluamme vastarannalle kaupungin itäreunaan (jonne olisi tietysti voinut ajella suoraan rantaa pitkin sieltä mistä tulimme). Saavuimme lautalla perille ja yllätykseksemme huomasimme olevamme pienehköllä saarella keskellä lätäkköä. Perkeleen lauttatäti oli myynyt meille väärän lipun. Odottelimme siis kolmisen tuntia saarella seuraavaa lauttaa, josta tietysti jouduimme maksamaan täyden hinnan päästäksemme perille.
Saavuimme alkuhankaluuksien jälkeen leirintäalueelle, joka onneksi osoittautui mukavaksi paikaksi. Oli piiiiitkä biitsi, vesipuisto ja ulkoilmateatteri. Ilta kuluikin punaviiniä siemaillessa ja Abban Mamma Mia! -musikaalia seuratessa ulkoilmateatterin ravintolassa.
Aamupäivällä nappasimmekin lautan Venetsian legendaariseen keskustaan. En kauheasti paikalta odottanutkaan, joten en myöskään pettynyt. Jokaisen pitäisi ehkä tuo kaupunki nähdä joskus, mutta ei se nyt kovin kummoinen ole. Järkyttävän kallis turistirysä, hienoja vanhoja taloja, kapeita kujia, gondoleita jne. Kävimme nauttimassa virvokkeita, itse tilasin kokiksen ja pienen punkun. Lasi Colaa 7e, pikkupullo punkkua 14e. Kiitos hei, lähdimme takaisin satamaan. Eksyimme tietysti matkalla ja sompailimme vielä puolitoista tuntia ympäriinsä ennen kuin pääsimme pois.
Päästyämme takaisin itäisen kaupungin satamaan päätimme käydä syömässä. Itse sain maukkaan simpukkapastan alkupalaksi ja pääruoaksi jotain järkyttävää merihevosen hanuria pohjamutaliejukastikkeessa. En ole varma mitä safkaa se oli, sillä niin lista kuin tarjoilijakin oli 100% italiaa. Tomppa ja tuksu tilasivat hampurilaisen - saivat ylikypsän koppuraksi kuivuneen jauhelihapihvin ja ranskikset. Seuraavaksi takaisin leirintäalueelle ja pari pulloa punkkua huiviin v-käyrän lieventämiseksi. Englanti otti sentään fudiksessa turpaansa mikä on ok.
Aamulla heräsin samanlaiseen ääneen jonka muistan kuulleeni varusmiespalvelukseni aikana kun 155-millisen kenttätykkipatterin yhteislaukaus rysähtää lähellä olevan vihollisrintaman selustaan. Kierähdin hereille hapuillen rynnäkkökivääriäni ja mietin pitääkö huutaa hälytystä ja missä helvetissä on kipinämies. En löytänyt rynkkyä ja kipinämieskin puuttui todennäköisesti siksi, ettei teltassa ollut kamiinaa. Tosiasiassa teltta ei edes ollut iki-ihana SA-INT sissiteltta. Ympärillämme riehui ukkonen suoraan ilmestyskirjasta. Tiet muuttuvat joiksi, taivas repeää ja maailma loppuu. Tässä vaiheessa meni hermo lopullisesti, pakkasimme teltat kammottavassa kaatosateessa kyytiin ja nostimme kytkintä, tarkoituksena ajaa niin kauan länteen kunnes aurinko paistaa jälleen.
Matkalla yritimme löytää ravintolaa. Jopa Macdonalds olisi kelvannut, mutta sisältä se oli aivan tukossa, emmekä halunneet jonottaa hampurilaistamme yli tuntia. Autokaistalle ajo oli mahdotonta, sille sinne vei vain yksisuuntaisia teitä - kaikki väärään suuntaan. Minulla meni hermo ja runttasin jälleen kaasun pohjaan. Etsimme ravintoloita ympäri maaseutua, mutta kaikki olivat "kiinni". Italiassa on kummallinen tapa pitää aukiolotaukoja ihan miten sattuu. Joku rafla saattaa olla "kiinni" esim 12-15, toinen 14-19 ja kolmas ei ole auki koskaan. "Kiinni" heittomerkeillä siksi, etteivät ne oikeasti ole kiinni. Henkilökunta on sisällä, ovet ovat auki, mutta ei saa vain ostaa mitään.. Mitä vittua perkeleen makaronirasvaletit nyt oikeasti joku roti. Lopulta löysimme pienen suomalaistyylisen karvakäsikebabravintolan joka oli vain vähän kiinni. Ainoa ruokavaihtoehto oli rullakebab jonka otimme kaikille ja jatkoimme matkaa kohti länttä.
Toistan vielä sanat, joilla tämä teksti alkoi: Italia on paska maa. Ihmiset ovat tympeitä, kaikkiin palveluihin on piilotettu järkyttävä määrä piilomaksuja, ruoka on pastoja lukuun ottamatta melko surkeaa, kukaan ei puhu englantia, kaikki on kallista jne. Pasta ja punaviini oli ok.
Arrivederci, fuck you Italy
-Mikko Laakkonen
Italia on paska maa. Aloitan tällä lyhyellä ja ytimekkäällä lauseella, sillä Italia todellakin on paska maa. Jos haluat pitää yllä romantisoitua kuvaa herkullisista pizzoista, kauniin hurmaavista italialanobelloista ja kohtieliaista, tummista, tulisista latinoherrasmiehistä älä lue pidemmälle.
Jo venetsiaan saapumisemme meni päin helvettiä. Tomtomilla on varmasti joku salainen diili Venetsian lauttafirmojen kanssa. Saavuimme venetsiaan lounaasta ja navigaattori ohjasi meidät aluksi kaupungin ympäri länsipuolelle ja lautalle. Kerroimme kielitaidottomalle lauttatädille viittomalla ja navigaattorin karttaa näyttäen, että haluamme vastarannalle kaupungin itäreunaan (jonne olisi tietysti voinut ajella suoraan rantaa pitkin sieltä mistä tulimme). Saavuimme lautalla perille ja yllätykseksemme huomasimme olevamme pienehköllä saarella keskellä lätäkköä. Perkeleen lauttatäti oli myynyt meille väärän lipun. Odottelimme siis kolmisen tuntia saarella seuraavaa lauttaa, josta tietysti jouduimme maksamaan täyden hinnan päästäksemme perille.
Saavuimme alkuhankaluuksien jälkeen leirintäalueelle, joka onneksi osoittautui mukavaksi paikaksi. Oli piiiiitkä biitsi, vesipuisto ja ulkoilmateatteri. Ilta kuluikin punaviiniä siemaillessa ja Abban Mamma Mia! -musikaalia seuratessa ulkoilmateatterin ravintolassa.
Aamupäivällä nappasimmekin lautan Venetsian legendaariseen keskustaan. En kauheasti paikalta odottanutkaan, joten en myöskään pettynyt. Jokaisen pitäisi ehkä tuo kaupunki nähdä joskus, mutta ei se nyt kovin kummoinen ole. Järkyttävän kallis turistirysä, hienoja vanhoja taloja, kapeita kujia, gondoleita jne. Kävimme nauttimassa virvokkeita, itse tilasin kokiksen ja pienen punkun. Lasi Colaa 7e, pikkupullo punkkua 14e. Kiitos hei, lähdimme takaisin satamaan. Eksyimme tietysti matkalla ja sompailimme vielä puolitoista tuntia ympäriinsä ennen kuin pääsimme pois.
Päästyämme takaisin itäisen kaupungin satamaan päätimme käydä syömässä. Itse sain maukkaan simpukkapastan alkupalaksi ja pääruoaksi jotain järkyttävää merihevosen hanuria pohjamutaliejukastikkeessa. En ole varma mitä safkaa se oli, sillä niin lista kuin tarjoilijakin oli 100% italiaa. Tomppa ja tuksu tilasivat hampurilaisen - saivat ylikypsän koppuraksi kuivuneen jauhelihapihvin ja ranskikset. Seuraavaksi takaisin leirintäalueelle ja pari pulloa punkkua huiviin v-käyrän lieventämiseksi. Englanti otti sentään fudiksessa turpaansa mikä on ok.
Aamulla heräsin samanlaiseen ääneen jonka muistan kuulleeni varusmiespalvelukseni aikana kun 155-millisen kenttätykkipatterin yhteislaukaus rysähtää lähellä olevan vihollisrintaman selustaan. Kierähdin hereille hapuillen rynnäkkökivääriäni ja mietin pitääkö huutaa hälytystä ja missä helvetissä on kipinämies. En löytänyt rynkkyä ja kipinämieskin puuttui todennäköisesti siksi, ettei teltassa ollut kamiinaa. Tosiasiassa teltta ei edes ollut iki-ihana SA-INT sissiteltta. Ympärillämme riehui ukkonen suoraan ilmestyskirjasta. Tiet muuttuvat joiksi, taivas repeää ja maailma loppuu. Tässä vaiheessa meni hermo lopullisesti, pakkasimme teltat kammottavassa kaatosateessa kyytiin ja nostimme kytkintä, tarkoituksena ajaa niin kauan länteen kunnes aurinko paistaa jälleen.
Matkalla yritimme löytää ravintolaa. Jopa Macdonalds olisi kelvannut, mutta sisältä se oli aivan tukossa, emmekä halunneet jonottaa hampurilaistamme yli tuntia. Autokaistalle ajo oli mahdotonta, sille sinne vei vain yksisuuntaisia teitä - kaikki väärään suuntaan. Minulla meni hermo ja runttasin jälleen kaasun pohjaan. Etsimme ravintoloita ympäri maaseutua, mutta kaikki olivat "kiinni". Italiassa on kummallinen tapa pitää aukiolotaukoja ihan miten sattuu. Joku rafla saattaa olla "kiinni" esim 12-15, toinen 14-19 ja kolmas ei ole auki koskaan. "Kiinni" heittomerkeillä siksi, etteivät ne oikeasti ole kiinni. Henkilökunta on sisällä, ovet ovat auki, mutta ei saa vain ostaa mitään.. Mitä vittua perkeleen makaronirasvaletit nyt oikeasti joku roti. Lopulta löysimme pienen suomalaistyylisen karvakäsikebabravintolan joka oli vain vähän kiinni. Ainoa ruokavaihtoehto oli rullakebab jonka otimme kaikille ja jatkoimme matkaa kohti länttä.
Toistan vielä sanat, joilla tämä teksti alkoi: Italia on paska maa. Ihmiset ovat tympeitä, kaikkiin palveluihin on piilotettu järkyttävä määrä piilomaksuja, ruoka on pastoja lukuun ottamatta melko surkeaa, kukaan ei puhu englantia, kaikki on kallista jne. Pasta ja punaviini oli ok.
Arrivederci, fuck you Italy
-Mikko Laakkonen
PULASSA!
Roadtrip johtaa Pulaan!
Saunan ja koskenlaskun jälkeisen lempeän mukavan tunnelman katkaisi kylmä sade, joten pakkasimme kamat ja löimme jälleen tietä. Hit the road, byebye Austria - tarkoitus oli suunnata seuraavaksi kotkanpesään, mutta extempore-epm-sekoilu sai jälleen vallan ja päätimme lähteä kreikkaan. Ajoimme Itävallasta Sloveniaan, joka vaikutti tylsältä paikalta, joten jatkoimme suoraan Kroatian Zagrebiin. Zagreb oli reissun ensimmäinen paikka, jossa liikenne oli todella kaoottista. Kaupunki oli rähjäinen ja pahanhajuinen, joten jatkoimme hyvin äkkiä sieltäkin matkaa eteenpäin.
Tässä vaiheessa rupesimme pohtimaan, että kuinkahan hevon kuusessa se kreikka oikein onkaan. Karttoja hetken tutkittuamme päätimme unohtaa tuon antiikin ihmeen ja suunnata sittenkin Venetsiaan. Sekoilu ei kuitenkaan pääty tähän, sillä bongasimme rajalta saamastamme moottoritiekartasta kaupungin adrianmeren rannalla nimeltä Pula. Ei muuta kuin lusikka pohjaan ja biitsille.
Pula oli mukava perus rantakaupunki. Hipiäämme helli jälleen helle ja auringonpaista ja nautimme Pulassa olemisesta kunnes yritimme vuokrata vesijettiä. 124e/h sairasta! Haistatimme vesijettikavereille pitkät ja kiertelimme jonkin aikaa pulassa. Tutustuimme paikalliseen nähtävyyteen, eli vanhaan amfiteatteriin. Tutustuminen käsitti ko. kohteesta ohiajamisen matkalla ostarille, josta Juha osti maskin ja snorkkelin. Nämä olivatkin huippuostos. Ennen Pulasta pääsyämme vietin vielä seuraavana aamuna reilu tunnin polskutellen ja adrianmeren pohjaa tutkien. Merisiilejä, pikkukalaparvia, isoja kaloja, rapuja, kasveja ja jotain outoja möllyköitä.
Teltat kasaan, vaihde silmään, miehistö kyytiin ja Venetsiaan!
-Mikko Laakkonen
Saunan ja koskenlaskun jälkeisen lempeän mukavan tunnelman katkaisi kylmä sade, joten pakkasimme kamat ja löimme jälleen tietä. Hit the road, byebye Austria - tarkoitus oli suunnata seuraavaksi kotkanpesään, mutta extempore-epm-sekoilu sai jälleen vallan ja päätimme lähteä kreikkaan. Ajoimme Itävallasta Sloveniaan, joka vaikutti tylsältä paikalta, joten jatkoimme suoraan Kroatian Zagrebiin. Zagreb oli reissun ensimmäinen paikka, jossa liikenne oli todella kaoottista. Kaupunki oli rähjäinen ja pahanhajuinen, joten jatkoimme hyvin äkkiä sieltäkin matkaa eteenpäin.
Tässä vaiheessa rupesimme pohtimaan, että kuinkahan hevon kuusessa se kreikka oikein onkaan. Karttoja hetken tutkittuamme päätimme unohtaa tuon antiikin ihmeen ja suunnata sittenkin Venetsiaan. Sekoilu ei kuitenkaan pääty tähän, sillä bongasimme rajalta saamastamme moottoritiekartasta kaupungin adrianmeren rannalla nimeltä Pula. Ei muuta kuin lusikka pohjaan ja biitsille.
Pula oli mukava perus rantakaupunki. Hipiäämme helli jälleen helle ja auringonpaista ja nautimme Pulassa olemisesta kunnes yritimme vuokrata vesijettiä. 124e/h sairasta! Haistatimme vesijettikavereille pitkät ja kiertelimme jonkin aikaa pulassa. Tutustuimme paikalliseen nähtävyyteen, eli vanhaan amfiteatteriin. Tutustuminen käsitti ko. kohteesta ohiajamisen matkalla ostarille, josta Juha osti maskin ja snorkkelin. Nämä olivatkin huippuostos. Ennen Pulasta pääsyämme vietin vielä seuraavana aamuna reilu tunnin polskutellen ja adrianmeren pohjaa tutkien. Merisiilejä, pikkukalaparvia, isoja kaloja, rapuja, kasveja ja jotain outoja möllyköitä.
Teltat kasaan, vaihde silmään, miehistö kyytiin ja Venetsiaan!
-Mikko Laakkonen
Koskenlaskua & sauna Itävallan alpeilla
Koskenlaskua ja saunomista
Aloitimme aamun maistelemalla myslipatukoita alppipuron varrella. Todettuamme vatsamme edelleen turhan tyhjiksi vääntäydyimme leirintäalueen raflaan toasteille kahvin ja teen kera. Etelä-Afrikkalainen paikallinen rafting-yrittäjä oli varannut meille oppaan ja lähtö oli sovittu kymmeneksi.
Epäröin hetken, onko koskenlasku hyvä idea jos polvi on aivan muusina. Päätin kuitenkin, ettei raftailu ristisiteitä vaadi, joten pakkasin kävelykepit mukaan ja lähdimme varustautumaan. Sekä opas että rafting-yrittäjä yrittivät kauhunsekaisin tuntein saada minua luopumaan ajatuksesta. Hullu suomalainen handicappi haluaa lähteä koskeen. Onneksi olin varautunut pumppaamalla elimistööni aamun aikana noin 3000mg ibuprofeiinia, jalka tuntui paremmalta kuin aikoihin.
Aluksi kiskoimme päällemme märkäpuvut ja pelastusliivit, heitimme kumiveneen pakun katolla ja lähdimme kohti yläjuoksua. Aloitimme kuivaharjoittelulla. Heitimme paatin maahan, istuimme sisään ja opas kävi läpi komennot ja vaaratilanteet yms. Paiskasimme veneen veteen kevyeen virtaan ja ensimmäiseksi harjoittelimme laidan yli tippuneen takaisin veneeseen kiskomisen. Muutama kerrallaan pomppasimme pois veneesta ja kannelle jääneet kiskoivat veden varaan joutuneet takaisin. Vesi osoittautui jäätävän kylmäksi, mutta 7mm neopreenimärkäpuvuissa olo oli kuin elokuisen järven rannalla helleaallon aikana.
Koski rupesi kiihtymään, mutta opas piti kumiveneen tiukassa hallinnassaa rautaisella ammattitaidollaan, emmekä me juuri joutuneet tekemään juuri muuta kuin kiihdyttämään ja jarruttamaan.
Matkan varrella pysähdyimme ihailemaan vesiputouksia, hyppimään kalliokielekkeiltä veteen, nauttimaan olutta hiekkarannalle ja syömään eväitä. Alpeilta laskevan joen maisemat olivat upeita. Matkan varrella taivaalta rupesi tihkumaan vettä niskaamme, mutta se ei menoa haitannut. Matkan varrella oppaamme kysyi, että pidämmekö me saunomisesta - olemmehan suomalaisia joten yhtä hyvin voisi miettiä onko vesi märkää. Opas kertoi alpeilla olevasta sauasta johon hän oli illemmalla menossa ja kysyi haluammeko mukaan. Vesi on edelleen märkää, paavilla on hassu hattu ja karhut paskantavat metsään, joten totta kai halusimme.
Raahasimme veneen takaisin rantaan, riisuimme märkäpuvut ja nautimme alppiruususnapsit. Tytöt kävivät suihkussa ja lähdimmekin ajelemaan kohti saunaa. Sauna oli melko tyylikäs kokonaisuus, johon kuului yksi iso miedompi sauna joka oli varustettu väriä vaihtavilla diskovaloilla ja pienempi tavallisempi sauna. Saunoissa oli tietysti suomalaiset sähkökiukaat. Saunojen välissä oli "nukkumishuone", joka muistutti lähinnä armeijan tupaa. Itävaltalaisilla on tapana käydä torkuilla löylyjen välissä. Lisäksi ulkoa löytyi alppipuroon padottu pienehkö uima-allas. Päätimme aloittaa pienemmästä saunasta, jonne astuimme lauteille. Lauteilla oli valmiiksi Vanhahko paikallinen herrasmies, joka soikin meille jymy-yllätyksen.
Kun olimme heittämässä löylyä ärähti vanhaherra vihaisesti ja viittoi, ettei löylyä saa heittää. Ihmettelimme hetken ja päätimme odottaa mitä tuleman pitää. Istuskelimme lauteilla noin 10min kunnes vanhaherra aloitti saunarituaalin joka paloi mieliimme ikuisiksi ajoiksi. Aluksi herra avasi räppänän ja asteli ovelle. Herra avasi oven selälleen, nappasi pyyhkeen käteensä ja rupesi pyörittämään pyyhettä kuin hullu, hakaten oven yläkarmia. Seuraavaksi herra käveli kiukaan eteen ja pyöritteli pyyhettään lisää. Tarpeeksi pyöriteltyään herra laittoi luukut kiinni, dörtsit poseen ja rupesi kaatamaan löylyä. Hän seisoi kiukaan vieressä ja tiputteli tarkkaan harkituin kuvioin, noin puoli shottilasillista kerrallaan vettä kiukaan nurkkiin, ristinä keskelle, neliöinä reunoille, ympyröitä ja muita tarkkoja kuvioita. Nyt alkoi hauskin osuus kun kaverimme aloitti käsittämättömän pyyhetanssin. Hän nappasi pyyhkeen nurkista kiinni ja veivasi pelvis keinuen pyyhettä ympäri kuin hullu. Välissä vähän lisää löylyä jonka jälkeen hän rupesi löyhyttelemään ilmaa pyyhkeellään yksitelleen jokaiselle saunojalle. Tämä "Austrian toweldance" oli oikeasti käsittämättömän hupaisa ja hämmentävä - verbaalinen lahjakkuuteni ei valitettavasti riitä, kuvailemaan tapahtumia, mutta lupaan esittää performanssin parhaani mukaan teille joiden kanssa vielä saunaan eksyn.
Saunasta pulahdimme alppipuroaltaaseen, joka olikin yhtä viileä kuin avanto, altaan pohja oli jäässä vesilämpömittarin näyttäessä kolmea astetta. Vesi oli: ei vain juomakelpoista vaan ehkä herkullisinta mitä olen ikinä juonut. Tätä samaa vettä pullotetaan ja myydään monacossa 20e/lasi. Maailman puhtainta jääkylmää herkkua.
Sauna oli paras ulkomaalainen sauna, jossa olen ollut maisemien ollessa henkeäsalpaavat. Alppien vuoristossa saunominen ja jäätävä toweldance-performanssi oli kieltämättä upea kokemus.
Mikään ei kuitenkaan voita vanhaa kunnon suomalaista Ainasaunan tasoisella tiedolla, tunteella ja ammattitaidolla rakennettua kotimaista puusaunaa. Auf wiedersehen!
-Mikko Laakkonen
Aloitimme aamun maistelemalla myslipatukoita alppipuron varrella. Todettuamme vatsamme edelleen turhan tyhjiksi vääntäydyimme leirintäalueen raflaan toasteille kahvin ja teen kera. Etelä-Afrikkalainen paikallinen rafting-yrittäjä oli varannut meille oppaan ja lähtö oli sovittu kymmeneksi.
Epäröin hetken, onko koskenlasku hyvä idea jos polvi on aivan muusina. Päätin kuitenkin, ettei raftailu ristisiteitä vaadi, joten pakkasin kävelykepit mukaan ja lähdimme varustautumaan. Sekä opas että rafting-yrittäjä yrittivät kauhunsekaisin tuntein saada minua luopumaan ajatuksesta. Hullu suomalainen handicappi haluaa lähteä koskeen. Onneksi olin varautunut pumppaamalla elimistööni aamun aikana noin 3000mg ibuprofeiinia, jalka tuntui paremmalta kuin aikoihin.
Aluksi kiskoimme päällemme märkäpuvut ja pelastusliivit, heitimme kumiveneen pakun katolla ja lähdimme kohti yläjuoksua. Aloitimme kuivaharjoittelulla. Heitimme paatin maahan, istuimme sisään ja opas kävi läpi komennot ja vaaratilanteet yms. Paiskasimme veneen veteen kevyeen virtaan ja ensimmäiseksi harjoittelimme laidan yli tippuneen takaisin veneeseen kiskomisen. Muutama kerrallaan pomppasimme pois veneesta ja kannelle jääneet kiskoivat veden varaan joutuneet takaisin. Vesi osoittautui jäätävän kylmäksi, mutta 7mm neopreenimärkäpuvuissa olo oli kuin elokuisen järven rannalla helleaallon aikana.
Koski rupesi kiihtymään, mutta opas piti kumiveneen tiukassa hallinnassaa rautaisella ammattitaidollaan, emmekä me juuri joutuneet tekemään juuri muuta kuin kiihdyttämään ja jarruttamaan.
Matkan varrella pysähdyimme ihailemaan vesiputouksia, hyppimään kalliokielekkeiltä veteen, nauttimaan olutta hiekkarannalle ja syömään eväitä. Alpeilta laskevan joen maisemat olivat upeita. Matkan varrella taivaalta rupesi tihkumaan vettä niskaamme, mutta se ei menoa haitannut. Matkan varrella oppaamme kysyi, että pidämmekö me saunomisesta - olemmehan suomalaisia joten yhtä hyvin voisi miettiä onko vesi märkää. Opas kertoi alpeilla olevasta sauasta johon hän oli illemmalla menossa ja kysyi haluammeko mukaan. Vesi on edelleen märkää, paavilla on hassu hattu ja karhut paskantavat metsään, joten totta kai halusimme.
Raahasimme veneen takaisin rantaan, riisuimme märkäpuvut ja nautimme alppiruususnapsit. Tytöt kävivät suihkussa ja lähdimmekin ajelemaan kohti saunaa. Sauna oli melko tyylikäs kokonaisuus, johon kuului yksi iso miedompi sauna joka oli varustettu väriä vaihtavilla diskovaloilla ja pienempi tavallisempi sauna. Saunoissa oli tietysti suomalaiset sähkökiukaat. Saunojen välissä oli "nukkumishuone", joka muistutti lähinnä armeijan tupaa. Itävaltalaisilla on tapana käydä torkuilla löylyjen välissä. Lisäksi ulkoa löytyi alppipuroon padottu pienehkö uima-allas. Päätimme aloittaa pienemmästä saunasta, jonne astuimme lauteille. Lauteilla oli valmiiksi Vanhahko paikallinen herrasmies, joka soikin meille jymy-yllätyksen.
Kun olimme heittämässä löylyä ärähti vanhaherra vihaisesti ja viittoi, ettei löylyä saa heittää. Ihmettelimme hetken ja päätimme odottaa mitä tuleman pitää. Istuskelimme lauteilla noin 10min kunnes vanhaherra aloitti saunarituaalin joka paloi mieliimme ikuisiksi ajoiksi. Aluksi herra avasi räppänän ja asteli ovelle. Herra avasi oven selälleen, nappasi pyyhkeen käteensä ja rupesi pyörittämään pyyhettä kuin hullu, hakaten oven yläkarmia. Seuraavaksi herra käveli kiukaan eteen ja pyöritteli pyyhettään lisää. Tarpeeksi pyöriteltyään herra laittoi luukut kiinni, dörtsit poseen ja rupesi kaatamaan löylyä. Hän seisoi kiukaan vieressä ja tiputteli tarkkaan harkituin kuvioin, noin puoli shottilasillista kerrallaan vettä kiukaan nurkkiin, ristinä keskelle, neliöinä reunoille, ympyröitä ja muita tarkkoja kuvioita. Nyt alkoi hauskin osuus kun kaverimme aloitti käsittämättömän pyyhetanssin. Hän nappasi pyyhkeen nurkista kiinni ja veivasi pelvis keinuen pyyhettä ympäri kuin hullu. Välissä vähän lisää löylyä jonka jälkeen hän rupesi löyhyttelemään ilmaa pyyhkeellään yksitelleen jokaiselle saunojalle. Tämä "Austrian toweldance" oli oikeasti käsittämättömän hupaisa ja hämmentävä - verbaalinen lahjakkuuteni ei valitettavasti riitä, kuvailemaan tapahtumia, mutta lupaan esittää performanssin parhaani mukaan teille joiden kanssa vielä saunaan eksyn.
Saunasta pulahdimme alppipuroaltaaseen, joka olikin yhtä viileä kuin avanto, altaan pohja oli jäässä vesilämpömittarin näyttäessä kolmea astetta. Vesi oli: ei vain juomakelpoista vaan ehkä herkullisinta mitä olen ikinä juonut. Tätä samaa vettä pullotetaan ja myydään monacossa 20e/lasi. Maailman puhtainta jääkylmää herkkua.
Sauna oli paras ulkomaalainen sauna, jossa olen ollut maisemien ollessa henkeäsalpaavat. Alppien vuoristossa saunominen ja jäätävä toweldance-performanssi oli kieltämättä upea kokemus.
Mikään ei kuitenkaan voita vanhaa kunnon suomalaista Ainasaunan tasoisella tiedolla, tunteella ja ammattitaidolla rakennettua kotimaista puusaunaa. Auf wiedersehen!
-Mikko Laakkonen
keskiviikko 16. kesäkuuta 2010
10. päivä, Wien
Illalla kun saavuttiin Wieniin, alkoi myrskypilvet kasaantua ikävästi päällemme. Leirintäalueelle saavuttuamme taivas oli jo käytännössä mustana mutta siitä huolimatta teltat kasattiin melko huolettomasti kiinni joka sitten kostautui myöhemmin. Ostettiin iltapalaa leirintäalueen ravintolasta ja alettiin seuraamaan juuri alkavaa futismatsia kun aivan järjetön tuulenpuuska tuli ja tempaisi ravintolan patiolta kaiken mahdollisen irtotavaran pusikoihin ja sen jälkeen alkoi satamaan vettä kuin siitä kuuluisasta saavista kaatamalla. Tässä vaiheessa Tomppa ja Tuulia lähti katselemaan miten teltat jakselevat ja hetken päästä kun tulivat takaisin niin kuulemma minun ja Marian teltta oli muilla matkoilla jo ja pitihän sitä sitten lähteä hakkaamaan kiinni maahan.
Vettä tosiaan tuli kuin olisi seissyt täyden uima-altaan pohjassa ja joku olisi vielä kaatanut vettä sangolla päälle. Lisäksi oli vielä pimeääkin joten teltan uudelleenpystytys ei ollut mikään maailman helpoin ja mukavin homma. Onneksi tilanne oli kuitenkin niin tragikoominen ettei enää edes ottanut päähän vaan lähinnä huvitti. Nopeasti saimmekin Marian kanssa teltan taas pystytettyä jonka jälkeen pitikin lähteä kuivattelemaan ja syömään iltapala loppuun.
Futismatsin jälkeen sitten mentiinkin jo kosteisiin makuupusseihin nukkumaan kun sankarikolmikko jäi edelleen viettämään laatuaikaa leirintäalueen oleskelutilaan imailemalla lämmintä kaljaa ja kertomalla todella huonoja juttuja. Kun kello oli vierähtänyt pikkutunneille oli heidän aika siirtyä autoon ”juhlimaan” ja kuuntelemaan musiikkia siten että myös varmasti kaikki muutkin leiriläiset sen kuulivat, ilmeisesti sitten kuitenkin sammuivat jossain myöhäisessä vaiheessa, päätellen siitä mitä aamulla oli odotettavissa…
Maria heräsi ensin ja oli lähdössä suihkuun ja lähti pyytämään sankareilta auton avainta. 3 tajutonta ruumista jotka eivät ilmeisesti osanneet enää suomenkieltä lainkaan vain kuorsasivat ja korahtelivat kun sieltä vaadittiin avainta. Mikko vähän heräsi ja yritti etsiä avainta melkein puolen tunnin ajan mutta teltta oli liian suuri paikka sen löytämiseksi. Maria sitten herätteli minut apuun että saadaan se avain sieltä ja ilmoitinkin noustuani että teltta pistetään kasaan jos sitä avainta ei löydy kun tulen takaisin vessasta.
Aamutoimien aikana sainkin 4 eri kielellä huomenet, mukaan lukien yhdet suomalaisetkin jotka samalla leirintäalueella olivat jonka jälkeen suuntasin siis hakemaan sitä auton avainta naapuriteltasta. Painuin ovesta sisälle ja Mikon sanottua että avain on Tuulialla revin häneltä peiton pois jos vaikka heräisi siihen kun ei huutelu auta, mutta ei mitään vaikutusta. Tällöin sitten pörrötukka-Mikko nousi istumaan ja samalla löytyi se avainkin sieltä erittäin vaikeasta piilosta missä se oli eli hänen selän alta. Oli pakko nostaa peukkua. Lisäksi oli myös hyvä huomata samalla että olimme Marian kanssa pistäneet meidän telttamme ylösalaisin kun sitä yöllä pimeässä sateessa kasasimme. Hyvin se näytti silti pitävän vedet ulkona.
Lähdettiin sitten Marian kanssa aamupalalle Wienin keskustaan päin kun ei leirintäalueen ravintolassa kelvannut korttiraha. Menimme erästä melko suurta katua pitkin keskustaan päin jossa oli jatkuvasti ravintoloita ja kauppoja mutta kaikki loistivat kiinniolollaan, olihan sunnuntaiaamu. Päätettiin sitten jättää auto parkkiin ja lähteä kävelemään ja tutkimaan jos niistä muutamista auki olleista kahviloista saisi jotain purtavaa. Hinnat näyttivät joka paikassa olevan melko korkeita, Suomen luokkaa mutta kun oli tottunut Puolan alhaiseen hintatasoon niin hinnat vaikuttivat järkyttäviltä.
Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen mikään ei ollut vaikuttanut molempia joten päädyttiin tylsimpään mahdolliseen ratkaisuun eli McDonaldsiin, buu. Mäkkärissä kuitenkin oli ilmainen nettiyhteys joten pääsimme tutkailemaan mitä nähtävyyttä menisimme seuraavaksi katsomaan. Vaihtoehdot näyttivät lähinnä olevan vanhoja taloja, linnoja ja kirkkoja mutta löytyi sieltä myös vakuuttavan oloinen huvipuisto nimeltä Plater, jossa oli myös erittäin vanha maailmanpyörä, olikohan peräti maailman vanhin toimiva sellainen. Lisäksi houkuttelevuutta lisäsi että sinne ei ollut sisäänpääsymaksua.
Mäkkäristä oli tarkoitus mennä takaisin autolle myös metrolla yhden pysäkin verran niin olisi saatu kokea myös Wienin U-Bahn mutta matkan hinta olisi ollut peräti 1,80 euroa per naama vaikka vain yhden pysäkinvälin olisi mennyt joten jätimme sen väliin ja päätimme talsia takaisin, joskin hiukka eri reittiä.
Autolla sitten odottikin varsin yllättävä yllätys kun lähdimme liikkeelle, nimittäin huomasin että oikea eturengas oli tyhjänä. Tarkemmin tutkittua havaitsin että joku oli puukolla pistänyt renkaan tyhjäksi, oikein kiva juttu.
Ensin olikin sitten soitto Viroon Herbertille että soitetaanko poliisit vai ei ja miten jatketaan. Käsky tuli soittaa poliisit jotta saadaan poliisiraportti ja siten omavastuuosuutta pienemmäksi, ellei kokonaan pois.
Koska Marian ja minun autotekninen tietämys on mitä on, piti myös alkaa pohtimaan että mitäs ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä, vararengasta kun ei näkynyt missään. Otin muutamat puhelut tutuille jotka paljon autoilla ajelevat ja touhuavat ja kyselin mielipidettä kannattaako ajella tyhjällä renkaalla huoltamolle asti joka näytti navin mukaan olevan n. 650 metrin päässä. Yleinen mielipide oli että ei kannata. Siinä pohtiessa tuli myös viimeinkin paikalle poliisitkin jotka viiksiä sivellen turisivat etteivät voi auttaa ja vaihtaa rengasta vaikka sitä ei pyydettykään vaan poliisiraporttia. Lopulta yhteisymmärrys tuli ja Mariakin pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa poliisiauton kyytiin, sekin mukavasti Wienissä, ja lähti poliisiasemalle tekemään ilmoitusta.
Samalla välin itse yritin etsiä Itävallan Renault Servicen numeroa johon poliisisedät ehdottivat että voisin soittaa. Nettiä siinä ei sattunut olemaan joten auton papereista sitä täytyi etsiä. Sieltäkään ei löytynyt kuin Puolan numero mutta en viitsinyt sinne soitella ja tein sen mitä mies vihoviimeisenä voi tehdä eli otin auton ohjekirjan käteen ja aloin lukemaan. Kuten arvata saattaa, manuaali kertoi missä on vararengas ja mistä löytyy tunkit ja muut vehkeet. Ilmeisesti pakettiautoissa vararengas on aina auton pohjassa kiinni. Tämäkin olisi selvinnyt heti kun yritin soittaa Mikolle leirintäalueelle mutta arvon juopporemmi olivat sitten jättäneet puhelimensa ja muut autoon ennen kuin sammuivat, ainiin ja olihan autosta myös etuikkuna ollut auki koko yön.
Vararengasta sitten saikin aikansa ruuvailla pohjasta irti sillä se oli todella pitkillä ruuveilla siellä kiinni. Mariakin ehti tulla takaisin poliisiasemalta ja pääsi viereen naureskelemaan kun makoilin auton alla. Juuri kun sain lopulta vararenkaan irti, tuli taas uusi yllätys, meinaan nämä kolme yön sankaria, Mikko, Tomi ja Tuulia yhtäkkiä tulivat auton viereen. He olivat lähteneet omin päin leirintäalueelta, kävelleet reilun kilometrin tälle isommalle kadulle ja koko matkan yrittäneet viittoa taksia mutta taksit vain vilkuttelivat takaisin ja sitten hyppäsivät ensimmäisen raitiovaunuun joka tuli (numero 49).
Sporan kyydistä sitten huomasivat meidän auton siinä kadun vieressä parkissa, kiitos EPM10 tarrojen jotka varmasti myös houkuttelivat sen puukkomiehenkin heilumaan. Mikä sattuma onkaan että miljoonakaupungissa törmää noin helposti?
Lopulta saimme renkaan ja kuulumiset vaihdettua ja päätimme kaikki yhdessä jatkaa matkaa Plater-huvipuistoon.
Plater löytyikin nopeasti navigaattorin avulla ja heti kun auto oli saatu parkkiin oli aika tarkastella lähemmin jo kauaksikin näkyviä kohteita, kuten massiivisen korkea ketjukaruselli ja hurjasti pyörivä, mikä lie härveli sekä tietysti se vanha maailmanpyörä.
Lähempänä sitten kiinnittyi huomio laitteeseen jossa 2 ihmistä singottiin penkeissä taivaalle noin 100 metrin korkeuteen, tunnettaneen myös nimellä käänteinen-benji. Tähänhän kaikki halusivat välittömästi ja kun jonoakaan ei ollut niin toive toteutui nopeasti. Hintaa lystillä oli 15 euroa per naama ja itsekin laitteessa käyneenä voin sanoa että jokaisen sentin väärti.
Tästä sitten jatkettiinkin siihen toiseen härveliin joka pyöri taivaalla ja melko kovaa. Tässä laitteessa hinta oli ”vain” 8 euroa per nassu joten tähänkin kyytiin uskaltautuivat kaikki jotka edelliseenkin. Tytöillä oli tämän melko kovan höykytyksen jälkeen melko paha olo, mutta ei silti vielä tarvinut pois lähteä koko puistosta. Puistossa oli todella paljon laitteita ja näytti siltä että niillä oli jokaisella oma omistajansa, päätellen siitä että laitteisiin yritettiin houkutella ja lisäksi siellä oli paljon samoja laitteita, esim ainakin 4 kummitusjunaa, 2 jotain pilipalivuoristorataa ja ainakin 3 ”vekkulaa”. Mitään rannekkeita ei ollut olemassa vaan kaikkiin laitteisiin maksettiin sisäänpääsy erikseen käteisellä. Piakkoin löytyikin laite joka vakuutti ainakin minut täysin. Paikallaan laite näytti melko tylsältä, jotakin lintsiltä tutun mustekalan ja break-dancen sekotukselta ja hallissa jossa laite oli soi teknomusiikki ja todella kovaa. Hetken päästä laite pyörähti käyntiin ja alkoi näyttämään mielenkiintoiselta, nimittäin halliin puskettiin savua ja vilkku- ja värivalot alkoivat pyörimään ja laite vain kiihtyi kiihtymistään samalla kääntäen vaunuja ylemmäs ja ylemmäs, lopulta niiden ollessa täysin ylösalaisin. Kuvitelkaa siis break-dance ylösalaisin ja tuplasi kovemmalla vauhdilla, siistiä! Tomi uskaltautui laitteeseen minun kanssa, Marian yrittäessä oksentaa vessassa ja Tuulian nössöillessä ja Mikon istuessa tuohtuneena kipeän jalkansa kanssa.
Kyyti olikin sitten melko kovaa, meillä molemmilla tuli paha olo ja itsellekään ei vielä ole missään laitteessa tullut koskaan paha olo, tässä se tuli heti ensimmäisellä kyydillä. Todella siistiä! Suosittelen lämpimästi kaikille Wienin matkaajille, menkää Plateriin ja etsikää tämä laite joka kulkee myös nimellä Exctasy. Toivottavasti saadaan tähän blogiiin videot toimimaan, jos ei niin pitää sitten latailla niitä matkan jälkeen youtubeen jotta voi katsella miltä meno näyttää.
Tämän jälkeen käytiin nauttimassa kahvilassa kokista ja jääkahvia sekä jälleen aiheuttamassa pahennusta. Nimittäin Mikon hiukset saivat taas aikaan naurureaktioita ja lisäksi tarjoilijamme pudotti jopa lasin lattialle ihmetellessä tuota tupsukasaa. Kun lähdimme pois kahvilasta, eräs toinen tarjoilija totesi Mikolle ”nice haircut” ja samalla muut tarjoilijat repesivät nauruun. Tämä ei tietysti loppunut tähänkään vaan siitä suunnattiin karting-autoradalle jossa lipunmyyjä nauroi jälleen tupsutukalle ja lisäksi vieläpä kuulutti jotakin ja radan varteen ilmestyi paljon ihmisiä osoittelemaan, nauramaan ja ottamaan kuvia Mikosta. Kuten huomaatte meidän ottamasta kuvasta, näkymä oli varsin huvittava!
Tytöillä oli jo sen verran paha olo ettei mitkään hurjat laitteet maistuneet joten päätimme mennä kaikki yhdessä paikalliseen ”hurjakuruun” joka sekin sitten yllätti positiivisesti, ainakin siihen verrattuna mitä se on Linnanmäellä. Nimittäin tuo tynnyri nostettiin ensin n. 20 metrin korkeuteen nosturilla josta se lähti laskemaan suurta vesiliukumäkeä alaspäin samalla pyörien hurjasti ympäri aina vain kiihtyvällä vauhdilla ja jälleen kerran saimme nauttia Tuulian valkoisesta naamasta ja Marian kiljumisesta. Siistiä!
Tämän jälkeen alkoikin jo olla aika suunnata pois, sillä rahaa oli palanut jo useampi satanen vaikka alun perin rahaa ei pitänyt mennä lainkaan, olihan sisäänpääsy ilmainen… Matkalla vielä itselle tuli suunnaton halu päästä tuohon isoon ketjukaruselliin joka näytti melko leppoisalta kyydiltä, taulun mukaan 117 metrin korkeudessa. Mikon sanottua että tuolta ylhäältä olisi hyvä saada video, pääsinkin kyytiin kuten halusin ja seurakseni sain jo valmiiksi tärisevän Tompan. Keinun tuolit olivat muovisia, kuten tiedetään suomalaisetkin terassituolit ja ketjut joissa ne roikkuivat oli todella ohuita. Tästä sai jo sellaisen kuvan että tämä on aika kevyt kyyti vaikka onkin korkealla. Tuo luulo oli kuitenkin todella väärä, nimittäin kun laite lähti todella pyörimään niin vauhti oli päätä huimaava sillä tuo kaari jossa tuolit pyörivät, oli todella iso, mutta vauhti oli silti niin kova että siinä jopa ehti alkaa huimaamaan. Lisäksi Tompan istuessa sisäpuolella kaarta, hänellä ei ollut allaan mitään muuta kuin se 117 metrin pudotus maahan, välissä ainoastaan muovituolin käsinoja joka estää tippumasta. Siistiä!
Kaikenpuolin hauskan päivän jälkeen, vaikka rengaskin oli puukotettu, oli mukava palata leirintäalueelle ja nauttia iltapalaa läheisessä ravintolassa jonka jälkeen painua nukkumaan, väärinpäin kasattuun telttaan. Seuraavana päivänä olikin sitten jo luvassa siirtyminen Alpeille…
Vettä tosiaan tuli kuin olisi seissyt täyden uima-altaan pohjassa ja joku olisi vielä kaatanut vettä sangolla päälle. Lisäksi oli vielä pimeääkin joten teltan uudelleenpystytys ei ollut mikään maailman helpoin ja mukavin homma. Onneksi tilanne oli kuitenkin niin tragikoominen ettei enää edes ottanut päähän vaan lähinnä huvitti. Nopeasti saimmekin Marian kanssa teltan taas pystytettyä jonka jälkeen pitikin lähteä kuivattelemaan ja syömään iltapala loppuun.
Futismatsin jälkeen sitten mentiinkin jo kosteisiin makuupusseihin nukkumaan kun sankarikolmikko jäi edelleen viettämään laatuaikaa leirintäalueen oleskelutilaan imailemalla lämmintä kaljaa ja kertomalla todella huonoja juttuja. Kun kello oli vierähtänyt pikkutunneille oli heidän aika siirtyä autoon ”juhlimaan” ja kuuntelemaan musiikkia siten että myös varmasti kaikki muutkin leiriläiset sen kuulivat, ilmeisesti sitten kuitenkin sammuivat jossain myöhäisessä vaiheessa, päätellen siitä mitä aamulla oli odotettavissa…
Maria heräsi ensin ja oli lähdössä suihkuun ja lähti pyytämään sankareilta auton avainta. 3 tajutonta ruumista jotka eivät ilmeisesti osanneet enää suomenkieltä lainkaan vain kuorsasivat ja korahtelivat kun sieltä vaadittiin avainta. Mikko vähän heräsi ja yritti etsiä avainta melkein puolen tunnin ajan mutta teltta oli liian suuri paikka sen löytämiseksi. Maria sitten herätteli minut apuun että saadaan se avain sieltä ja ilmoitinkin noustuani että teltta pistetään kasaan jos sitä avainta ei löydy kun tulen takaisin vessasta.
Aamutoimien aikana sainkin 4 eri kielellä huomenet, mukaan lukien yhdet suomalaisetkin jotka samalla leirintäalueella olivat jonka jälkeen suuntasin siis hakemaan sitä auton avainta naapuriteltasta. Painuin ovesta sisälle ja Mikon sanottua että avain on Tuulialla revin häneltä peiton pois jos vaikka heräisi siihen kun ei huutelu auta, mutta ei mitään vaikutusta. Tällöin sitten pörrötukka-Mikko nousi istumaan ja samalla löytyi se avainkin sieltä erittäin vaikeasta piilosta missä se oli eli hänen selän alta. Oli pakko nostaa peukkua. Lisäksi oli myös hyvä huomata samalla että olimme Marian kanssa pistäneet meidän telttamme ylösalaisin kun sitä yöllä pimeässä sateessa kasasimme. Hyvin se näytti silti pitävän vedet ulkona.
Lähdettiin sitten Marian kanssa aamupalalle Wienin keskustaan päin kun ei leirintäalueen ravintolassa kelvannut korttiraha. Menimme erästä melko suurta katua pitkin keskustaan päin jossa oli jatkuvasti ravintoloita ja kauppoja mutta kaikki loistivat kiinniolollaan, olihan sunnuntaiaamu. Päätettiin sitten jättää auto parkkiin ja lähteä kävelemään ja tutkimaan jos niistä muutamista auki olleista kahviloista saisi jotain purtavaa. Hinnat näyttivät joka paikassa olevan melko korkeita, Suomen luokkaa mutta kun oli tottunut Puolan alhaiseen hintatasoon niin hinnat vaikuttivat järkyttäviltä.
Noin puolen tunnin kävelyn jälkeen mikään ei ollut vaikuttanut molempia joten päädyttiin tylsimpään mahdolliseen ratkaisuun eli McDonaldsiin, buu. Mäkkärissä kuitenkin oli ilmainen nettiyhteys joten pääsimme tutkailemaan mitä nähtävyyttä menisimme seuraavaksi katsomaan. Vaihtoehdot näyttivät lähinnä olevan vanhoja taloja, linnoja ja kirkkoja mutta löytyi sieltä myös vakuuttavan oloinen huvipuisto nimeltä Plater, jossa oli myös erittäin vanha maailmanpyörä, olikohan peräti maailman vanhin toimiva sellainen. Lisäksi houkuttelevuutta lisäsi että sinne ei ollut sisäänpääsymaksua.
Mäkkäristä oli tarkoitus mennä takaisin autolle myös metrolla yhden pysäkin verran niin olisi saatu kokea myös Wienin U-Bahn mutta matkan hinta olisi ollut peräti 1,80 euroa per naama vaikka vain yhden pysäkinvälin olisi mennyt joten jätimme sen väliin ja päätimme talsia takaisin, joskin hiukka eri reittiä.
Autolla sitten odottikin varsin yllättävä yllätys kun lähdimme liikkeelle, nimittäin huomasin että oikea eturengas oli tyhjänä. Tarkemmin tutkittua havaitsin että joku oli puukolla pistänyt renkaan tyhjäksi, oikein kiva juttu.
Ensin olikin sitten soitto Viroon Herbertille että soitetaanko poliisit vai ei ja miten jatketaan. Käsky tuli soittaa poliisit jotta saadaan poliisiraportti ja siten omavastuuosuutta pienemmäksi, ellei kokonaan pois.
Koska Marian ja minun autotekninen tietämys on mitä on, piti myös alkaa pohtimaan että mitäs ihmettä tässä nyt pitäisi tehdä, vararengasta kun ei näkynyt missään. Otin muutamat puhelut tutuille jotka paljon autoilla ajelevat ja touhuavat ja kyselin mielipidettä kannattaako ajella tyhjällä renkaalla huoltamolle asti joka näytti navin mukaan olevan n. 650 metrin päässä. Yleinen mielipide oli että ei kannata. Siinä pohtiessa tuli myös viimeinkin paikalle poliisitkin jotka viiksiä sivellen turisivat etteivät voi auttaa ja vaihtaa rengasta vaikka sitä ei pyydettykään vaan poliisiraporttia. Lopulta yhteisymmärrys tuli ja Mariakin pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa poliisiauton kyytiin, sekin mukavasti Wienissä, ja lähti poliisiasemalle tekemään ilmoitusta.Samalla välin itse yritin etsiä Itävallan Renault Servicen numeroa johon poliisisedät ehdottivat että voisin soittaa. Nettiä siinä ei sattunut olemaan joten auton papereista sitä täytyi etsiä. Sieltäkään ei löytynyt kuin Puolan numero mutta en viitsinyt sinne soitella ja tein sen mitä mies vihoviimeisenä voi tehdä eli otin auton ohjekirjan käteen ja aloin lukemaan. Kuten arvata saattaa, manuaali kertoi missä on vararengas ja mistä löytyy tunkit ja muut vehkeet. Ilmeisesti pakettiautoissa vararengas on aina auton pohjassa kiinni. Tämäkin olisi selvinnyt heti kun yritin soittaa Mikolle leirintäalueelle mutta arvon juopporemmi olivat sitten jättäneet puhelimensa ja muut autoon ennen kuin sammuivat, ainiin ja olihan autosta myös etuikkuna ollut auki koko yön.
Vararengasta sitten saikin aikansa ruuvailla pohjasta irti sillä se oli todella pitkillä ruuveilla siellä kiinni. Mariakin ehti tulla takaisin poliisiasemalta ja pääsi viereen naureskelemaan kun makoilin auton alla. Juuri kun sain lopulta vararenkaan irti, tuli taas uusi yllätys, meinaan nämä kolme yön sankaria, Mikko, Tomi ja Tuulia yhtäkkiä tulivat auton viereen. He olivat lähteneet omin päin leirintäalueelta, kävelleet reilun kilometrin tälle isommalle kadulle ja koko matkan yrittäneet viittoa taksia mutta taksit vain vilkuttelivat takaisin ja sitten hyppäsivät ensimmäisen raitiovaunuun joka tuli (numero 49).
Sporan kyydistä sitten huomasivat meidän auton siinä kadun vieressä parkissa, kiitos EPM10 tarrojen jotka varmasti myös houkuttelivat sen puukkomiehenkin heilumaan. Mikä sattuma onkaan että miljoonakaupungissa törmää noin helposti? Lopulta saimme renkaan ja kuulumiset vaihdettua ja päätimme kaikki yhdessä jatkaa matkaa Plater-huvipuistoon.
Plater löytyikin nopeasti navigaattorin avulla ja heti kun auto oli saatu parkkiin oli aika tarkastella lähemmin jo kauaksikin näkyviä kohteita, kuten massiivisen korkea ketjukaruselli ja hurjasti pyörivä, mikä lie härveli sekä tietysti se vanha maailmanpyörä.
Lähempänä sitten kiinnittyi huomio laitteeseen jossa 2 ihmistä singottiin penkeissä taivaalle noin 100 metrin korkeuteen, tunnettaneen myös nimellä käänteinen-benji. Tähänhän kaikki halusivat välittömästi ja kun jonoakaan ei ollut niin toive toteutui nopeasti. Hintaa lystillä oli 15 euroa per naama ja itsekin laitteessa käyneenä voin sanoa että jokaisen sentin väärti.
Tästä sitten jatkettiinkin siihen toiseen härveliin joka pyöri taivaalla ja melko kovaa. Tässä laitteessa hinta oli ”vain” 8 euroa per nassu joten tähänkin kyytiin uskaltautuivat kaikki jotka edelliseenkin. Tytöillä oli tämän melko kovan höykytyksen jälkeen melko paha olo, mutta ei silti vielä tarvinut pois lähteä koko puistosta. Puistossa oli todella paljon laitteita ja näytti siltä että niillä oli jokaisella oma omistajansa, päätellen siitä että laitteisiin yritettiin houkutella ja lisäksi siellä oli paljon samoja laitteita, esim ainakin 4 kummitusjunaa, 2 jotain pilipalivuoristorataa ja ainakin 3 ”vekkulaa”. Mitään rannekkeita ei ollut olemassa vaan kaikkiin laitteisiin maksettiin sisäänpääsy erikseen käteisellä. Piakkoin löytyikin laite joka vakuutti ainakin minut täysin. Paikallaan laite näytti melko tylsältä, jotakin lintsiltä tutun mustekalan ja break-dancen sekotukselta ja hallissa jossa laite oli soi teknomusiikki ja todella kovaa. Hetken päästä laite pyörähti käyntiin ja alkoi näyttämään mielenkiintoiselta, nimittäin halliin puskettiin savua ja vilkku- ja värivalot alkoivat pyörimään ja laite vain kiihtyi kiihtymistään samalla kääntäen vaunuja ylemmäs ja ylemmäs, lopulta niiden ollessa täysin ylösalaisin. Kuvitelkaa siis break-dance ylösalaisin ja tuplasi kovemmalla vauhdilla, siistiä! Tomi uskaltautui laitteeseen minun kanssa, Marian yrittäessä oksentaa vessassa ja Tuulian nössöillessä ja Mikon istuessa tuohtuneena kipeän jalkansa kanssa.
Kyyti olikin sitten melko kovaa, meillä molemmilla tuli paha olo ja itsellekään ei vielä ole missään laitteessa tullut koskaan paha olo, tässä se tuli heti ensimmäisellä kyydillä. Todella siistiä! Suosittelen lämpimästi kaikille Wienin matkaajille, menkää Plateriin ja etsikää tämä laite joka kulkee myös nimellä Exctasy. Toivottavasti saadaan tähän blogiiin videot toimimaan, jos ei niin pitää sitten latailla niitä matkan jälkeen youtubeen jotta voi katsella miltä meno näyttää.
Tämän jälkeen käytiin nauttimassa kahvilassa kokista ja jääkahvia sekä jälleen aiheuttamassa pahennusta. Nimittäin Mikon hiukset saivat taas aikaan naurureaktioita ja lisäksi tarjoilijamme pudotti jopa lasin lattialle ihmetellessä tuota tupsukasaa. Kun lähdimme pois kahvilasta, eräs toinen tarjoilija totesi Mikolle ”nice haircut” ja samalla muut tarjoilijat repesivät nauruun. Tämä ei tietysti loppunut tähänkään vaan siitä suunnattiin karting-autoradalle jossa lipunmyyjä nauroi jälleen tupsutukalle ja lisäksi vieläpä kuulutti jotakin ja radan varteen ilmestyi paljon ihmisiä osoittelemaan, nauramaan ja ottamaan kuvia Mikosta. Kuten huomaatte meidän ottamasta kuvasta, näkymä oli varsin huvittava!
Tytöillä oli jo sen verran paha olo ettei mitkään hurjat laitteet maistuneet joten päätimme mennä kaikki yhdessä paikalliseen ”hurjakuruun” joka sekin sitten yllätti positiivisesti, ainakin siihen verrattuna mitä se on Linnanmäellä. Nimittäin tuo tynnyri nostettiin ensin n. 20 metrin korkeuteen nosturilla josta se lähti laskemaan suurta vesiliukumäkeä alaspäin samalla pyörien hurjasti ympäri aina vain kiihtyvällä vauhdilla ja jälleen kerran saimme nauttia Tuulian valkoisesta naamasta ja Marian kiljumisesta. Siistiä!
Tämän jälkeen alkoikin jo olla aika suunnata pois, sillä rahaa oli palanut jo useampi satanen vaikka alun perin rahaa ei pitänyt mennä lainkaan, olihan sisäänpääsy ilmainen… Matkalla vielä itselle tuli suunnaton halu päästä tuohon isoon ketjukaruselliin joka näytti melko leppoisalta kyydiltä, taulun mukaan 117 metrin korkeudessa. Mikon sanottua että tuolta ylhäältä olisi hyvä saada video, pääsinkin kyytiin kuten halusin ja seurakseni sain jo valmiiksi tärisevän Tompan. Keinun tuolit olivat muovisia, kuten tiedetään suomalaisetkin terassituolit ja ketjut joissa ne roikkuivat oli todella ohuita. Tästä sai jo sellaisen kuvan että tämä on aika kevyt kyyti vaikka onkin korkealla. Tuo luulo oli kuitenkin todella väärä, nimittäin kun laite lähti todella pyörimään niin vauhti oli päätä huimaava sillä tuo kaari jossa tuolit pyörivät, oli todella iso, mutta vauhti oli silti niin kova että siinä jopa ehti alkaa huimaamaan. Lisäksi Tompan istuessa sisäpuolella kaarta, hänellä ei ollut allaan mitään muuta kuin se 117 metrin pudotus maahan, välissä ainoastaan muovituolin käsinoja joka estää tippumasta. Siistiä!
Kaikenpuolin hauskan päivän jälkeen, vaikka rengaskin oli puukotettu, oli mukava palata leirintäalueelle ja nauttia iltapalaa läheisessä ravintolassa jonka jälkeen painua nukkumaan, väärinpäin kasattuun telttaan. Seuraavana päivänä olikin sitten jo luvassa siirtyminen Alpeille…
sunnuntai 13. kesäkuuta 2010
9. päivä, 20000 sakkoa! Sinne meni eurot...
Yömyöhään remunneet leiriläiset olivat vielä nukkumassa kun itse Marian kanssa jo olimme nousseet ja aloitimme valmistautumisen päivään. Meidän telttamme oli jo purettu ja pakattu kun toisesta teltasta vaimein korahduksin varustettuna kiipesi ulos Keith Flintin ulkoasua mukaileva ruskea adonis varustettuna Burt Reynolds-viiksillä ja toivotti hyvät huomenet. Olivat sitten yöllä saaneet idean ajella Mikon hiukset pois, joka oli ilmeisesti jäänyt vaiheeseen. Hiuksista tulee kuvaa myöhemmin tekstissä kun saatiin hiukan naurua niiden kustannuksella.
Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ja melko hyvin syöneenä, joskin leirintäalueen ravintolan valmistama aamupala jätti vähän toivomisen varaa. Valittavissa ei juurikaan aamuruokaa ollut, mitä nyt kinkkua munan kanssa ja makkaraa. Muille tuli aamupalaksi mm. kanapihvejä ja dumplingseja jotka olivat jonkin sortin täytettyjä ravioleja tai jotakin. Itse otin samaa kuin Tomi eli paistettua kinkkua ja kananmunia sekä bratwurstin. Bratwursti oli kaukana nimestään ja muistutti lähemmin salamimakkaran ja koiran kumilelun risteytystä kuin tuota Saksalaista herkkua. Kanapihvit ym olivat kuitenkin herkullisia joten pointsit siitä sekä tietty myös halvasta hinnasta.
Tien päällä ei kauaa kerittykään olemaan kun jo hetken aikaa ärsyttäneisiin ”hidastelijoihin” löytyi syy, nimittäin erittäin tarkka liikennevalvonta Unkarin puolella. Tutkaan napsahti 68km/h 50-alueella ja poliisisetä kertoi sakkojen määrän olevan 20 000 rahaa, selvisipä sitten myös sekin ettei käytössä ole eurot, onneksi. Sakon määrä oli euroissa 80 euroa ja yritimme sitä tarjota suoraan poliisille mutta kuten tiedämme, sakkoja ei voi maksaa käteisellä. Onneksi poliisi ymmärsi meitä ja sanoi itsekin ”turist turist” kun hiukan vajaalla englannilla oli, ja ehdotti meille ”50 euros, no documents” ja saimme jatkaa matkaa heti kun myös vaihdoimme hiukan rauhallisemman kuskin Keith Flintin tilalle. Matka jatkuu rauhallisemmin ja poliisikin sai hiukan kahvirahaa illaksi.
Matkalla olimmekin jo päätyneet siihen ettei ole mitään syytä jäädä Budaan eikä Pestiin joten tarkoitus oli vain käväistä siellä katsomassa nähtävyydet ja ne näkyikin helposti ajelemalle Tonavan ylittäviä siltoja edestakaisin. Tämän jälkeen suunnistettiin erääseen melko suureen ostoskeskukseen jossa sitten saimmekin päivän suurimmat naurut Mikon hiuksien kustannuksella sillä hän unohti koko asian eikä pistäny hattua tai mitään päänsuojaksi. Oli melko huvittavan näköistä kun tämä Viiksi-Vallu köpötteli keppiensä kanssa eteenpäin ja hiukset törröttäen, vastaantulijoiden tuijottaessa ja joidenkin jopa nauraessa.
Pikaisesti vetäisimme mitättömän makuiset lasagnet naamaan eräässä pikaruokalassa ja pienen shoppailuhetken jälkeen lähdimme taas tien päälle, kohti Wieniä Bratislavan kautta.
Tekstiä kirjoittaessa jumitamme 20 kilometriä Wienistä, ruuhkassa ja edessä siintää ensimmäistä kertaa jotakin Suomesta muistuttavaa, nimittäin synkät sadepilvet.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin…
-Juha Kytö
Lähdimme matkaan hyvissä ajoin ja melko hyvin syöneenä, joskin leirintäalueen ravintolan valmistama aamupala jätti vähän toivomisen varaa. Valittavissa ei juurikaan aamuruokaa ollut, mitä nyt kinkkua munan kanssa ja makkaraa. Muille tuli aamupalaksi mm. kanapihvejä ja dumplingseja jotka olivat jonkin sortin täytettyjä ravioleja tai jotakin. Itse otin samaa kuin Tomi eli paistettua kinkkua ja kananmunia sekä bratwurstin. Bratwursti oli kaukana nimestään ja muistutti lähemmin salamimakkaran ja koiran kumilelun risteytystä kuin tuota Saksalaista herkkua. Kanapihvit ym olivat kuitenkin herkullisia joten pointsit siitä sekä tietty myös halvasta hinnasta.
Tien päällä ei kauaa kerittykään olemaan kun jo hetken aikaa ärsyttäneisiin ”hidastelijoihin” löytyi syy, nimittäin erittäin tarkka liikennevalvonta Unkarin puolella. Tutkaan napsahti 68km/h 50-alueella ja poliisisetä kertoi sakkojen määrän olevan 20 000 rahaa, selvisipä sitten myös sekin ettei käytössä ole eurot, onneksi. Sakon määrä oli euroissa 80 euroa ja yritimme sitä tarjota suoraan poliisille mutta kuten tiedämme, sakkoja ei voi maksaa käteisellä. Onneksi poliisi ymmärsi meitä ja sanoi itsekin ”turist turist” kun hiukan vajaalla englannilla oli, ja ehdotti meille ”50 euros, no documents” ja saimme jatkaa matkaa heti kun myös vaihdoimme hiukan rauhallisemman kuskin Keith Flintin tilalle. Matka jatkuu rauhallisemmin ja poliisikin sai hiukan kahvirahaa illaksi.
Matkalla olimmekin jo päätyneet siihen ettei ole mitään syytä jäädä Budaan eikä Pestiin joten tarkoitus oli vain käväistä siellä katsomassa nähtävyydet ja ne näkyikin helposti ajelemalle Tonavan ylittäviä siltoja edestakaisin. Tämän jälkeen suunnistettiin erääseen melko suureen ostoskeskukseen jossa sitten saimmekin päivän suurimmat naurut Mikon hiuksien kustannuksella sillä hän unohti koko asian eikä pistäny hattua tai mitään päänsuojaksi. Oli melko huvittavan näköistä kun tämä Viiksi-Vallu köpötteli keppiensä kanssa eteenpäin ja hiukset törröttäen, vastaantulijoiden tuijottaessa ja joidenkin jopa nauraessa.
Pikaisesti vetäisimme mitättömän makuiset lasagnet naamaan eräässä pikaruokalassa ja pienen shoppailuhetken jälkeen lähdimme taas tien päälle, kohti Wieniä Bratislavan kautta.
Tekstiä kirjoittaessa jumitamme 20 kilometriä Wienistä, ruuhkassa ja edessä siintää ensimmäistä kertaa jotakin Suomesta muistuttavaa, nimittäin synkät sadepilvet.
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin…
-Juha Kytö
8. päivä, suolakaivokset
Heti aamusta lähdimme suunnistamaan kohti Wieliczkan suolakaivoksia jotka sijaitsivatkin hyvinkin lähellä leirintäaluettamme. Lyhyestä matkasta huolimatta matka kesti erittäin kauan sillä lähdimme aivan ruuhka-aikaan liikkeelle ja Krakovan ruuhkat ovat aivan järkyttävät. 700 000 asukkaan kaupungin liikenne on sekaisin kun isommassakin miljoonakaupungissa.
Aikanaan kuitenkin pääsimme suolakaivoksille asti ja ilmaisen parkkipaikan löydettyämme läheisen ravintolan pihalta suunnistimme sisäänkäynnille. Ensimmäisenä oli pakko todeta että sisäänpääsymaksut olivat todella suolaiset (olihan kyseessä suolakaivos toim. huom.) ja hetken epäröinnin jälkeen päätimme kuitenkin mennä sisälle vaikka oltiinkin jo valmiita lähtemään koko maasta pois tuollaisen kiskuroinnin vuoksi.
Tomi kävi ostamassa liput meille sekä yhden kuvausluvan jonka siis joutui ostamaan jos halusi kuvata kaivoksen sisällä. En ole vielä siirtänyt järkkäriltä kuvia tähän koneelle joten valitettavasti ei ole nyt tarjota teille juurikaan materiaalia kaivoksen sisältä, suosittelen kuitenkin googlettamaan omatoimisesti, erittäin vaikuttavia näkymiä jonka siis saimme omin silmin todeta kunhan olimme laskeutuneet jalkaisin rappuset alas, 65 metrin syvyyteen maan alle viileään 14 asteen lämpötilaan joka muuten teki todella hyvää verrattuna maanpäälliseen 34 asteen lämpöön. Tämä taso oli vasta 1 taso josta kierros vielä jatkui syvemmällekin, turisteille syvin kohta oli 135 metrin syvyydessä vaikka koko kaivoksessa oli vielä satoja metrejä syvemmällä lisää tilaa. Tarpeeksi monta kertaa kun opas oli maininnut että jos emme usko olevamme suolakaivoksessa, voimme maistaa seiniä tai lattiaa ja todeta sen itse, teimme sen ja totesimme että suolakaivoksessa ollaan. En jaksa sen enempää runoilla kaivoksesta, tehkööt Mikko sen jos jaksaa mutta voin suositella kierrosta kaikille, mielenkiintoisia tarinoita ja upeita maanalaisia maisemia aina maanalaisesta järvistä, suolakristalleihin ja esimerkkeihin kuinka suolaa kuljetettiin maanpinnalle. Lisäksi upeat puurakennelmat vakuuttivat ja olipa sinne sisälle myös rakennettu iso kirkkosalikin. Hintaahan kierroksella oli reilu 15 euroa per henkilö. Kaivoksella myös kuulimme suomeakin sillä jonossa taaksemme ilmestyi yksi suomalainen perhe ja myös sisällä kierroksen aikana eräs toinenkin perhe osottautui suomalaisiksi.
Kaivoksesta ulostauduttuamme, ensin ulostettuani 135 metriä maanpinnan alapuolella, päätimme piakkoin poistua maasta ja lähteä Bratislavaan päin. Pikaisesti leirintäalueelle ja kamat kasaan ja eikun matkaan vain. Päätimme lähteä ajan kustannuksella ajamaan maaseutureittiä Bratislavaan eli siis Zakopanen kautta, jossa ei ole moottoriteitä vaan pientä kantatietä. Nopeampi reitti olisi ollut moottoriteitä pitkin Tsekin läpi.
Kovinkaan pitkään ei tarvinnut ajella kun reitti osoittautui hyväksi sillä maisemia kelpasi katsella eikä pidempi matka-aika haittaa yhtään. Horisontissa näkyi ensin toinen toistaan korkeampaa kukkulaa ja vaaraa kun kohta jo alkoi näkymään lumihuippuisia pieniä vuoriakin. Vuoristotie kiemurteli ja kaarteli alas ja ylös kuin käärme konsanaan ja välillä takapenkkiläinen kiljaisi kun otimme mutkan vähän reippaammin, toisella puolella vain kallio ja toisella puolella monien kymmenien ellei satojen metrien pudotus lähes suoraan alaspäin.
Erään laakson pohjalla myös pysähdyimme jo hetken vierellämme vierineen kosken viereen jossa oli mukava kastaa varpaat viileässä vedessä. Olipa matkalla vielä pieruhuumorin ystävillekin pakollinen pysähtymispaikka, nimittäin autokorjaamo nimeltä Homola.
Muutaman tunnin ajon jälkeen päädyimme jo Slovakian puolelle jossa piakkoin pistimmekin navigaattoriin osoitteeksi lähimmän ACSI leirintäalueen matkalla ja suuntasimme sinne. Valmiina siellä olikin jo 3 autoa joista peräti 2 oli suomalaisia, mikä sattuma. Hetken aikaa telttoja pakattuamme sattumat vasta alkoivatkin sattumaan nimittäin alueelle tuli vielä neljäskin auto ja arvatkaapa ketä siellä oli? Kyllä, suomalaisia ja ei mitä tahansa suomalaisia vaan sama pariskunta joka oli myös Krakovassa samalla leirintäalueella!
Heidän kanssa turistiin hetki ja lainasimme omasta TomTomista heidän vastaavaan laitteen nämä ACSI leirintäalueiden koordinaatit ja samalla myös havaittiin että myös seuraava kohteemme oli sama, nimittäin Budapest johon olimme automatkalla spontaanisti päättäneet lähteä!
Oli aika lähteä unipuulle ja valmistautumaan huomiseen ajopäivään….
-Juha Kytö
Aikanaan kuitenkin pääsimme suolakaivoksille asti ja ilmaisen parkkipaikan löydettyämme läheisen ravintolan pihalta suunnistimme sisäänkäynnille. Ensimmäisenä oli pakko todeta että sisäänpääsymaksut olivat todella suolaiset (olihan kyseessä suolakaivos toim. huom.) ja hetken epäröinnin jälkeen päätimme kuitenkin mennä sisälle vaikka oltiinkin jo valmiita lähtemään koko maasta pois tuollaisen kiskuroinnin vuoksi.
Tomi kävi ostamassa liput meille sekä yhden kuvausluvan jonka siis joutui ostamaan jos halusi kuvata kaivoksen sisällä. En ole vielä siirtänyt järkkäriltä kuvia tähän koneelle joten valitettavasti ei ole nyt tarjota teille juurikaan materiaalia kaivoksen sisältä, suosittelen kuitenkin googlettamaan omatoimisesti, erittäin vaikuttavia näkymiä jonka siis saimme omin silmin todeta kunhan olimme laskeutuneet jalkaisin rappuset alas, 65 metrin syvyyteen maan alle viileään 14 asteen lämpötilaan joka muuten teki todella hyvää verrattuna maanpäälliseen 34 asteen lämpöön. Tämä taso oli vasta 1 taso josta kierros vielä jatkui syvemmällekin, turisteille syvin kohta oli 135 metrin syvyydessä vaikka koko kaivoksessa oli vielä satoja metrejä syvemmällä lisää tilaa. Tarpeeksi monta kertaa kun opas oli maininnut että jos emme usko olevamme suolakaivoksessa, voimme maistaa seiniä tai lattiaa ja todeta sen itse, teimme sen ja totesimme että suolakaivoksessa ollaan. En jaksa sen enempää runoilla kaivoksesta, tehkööt Mikko sen jos jaksaa mutta voin suositella kierrosta kaikille, mielenkiintoisia tarinoita ja upeita maanalaisia maisemia aina maanalaisesta järvistä, suolakristalleihin ja esimerkkeihin kuinka suolaa kuljetettiin maanpinnalle. Lisäksi upeat puurakennelmat vakuuttivat ja olipa sinne sisälle myös rakennettu iso kirkkosalikin. Hintaahan kierroksella oli reilu 15 euroa per henkilö. Kaivoksella myös kuulimme suomeakin sillä jonossa taaksemme ilmestyi yksi suomalainen perhe ja myös sisällä kierroksen aikana eräs toinenkin perhe osottautui suomalaisiksi.
Kaivoksesta ulostauduttuamme, ensin ulostettuani 135 metriä maanpinnan alapuolella, päätimme piakkoin poistua maasta ja lähteä Bratislavaan päin. Pikaisesti leirintäalueelle ja kamat kasaan ja eikun matkaan vain. Päätimme lähteä ajan kustannuksella ajamaan maaseutureittiä Bratislavaan eli siis Zakopanen kautta, jossa ei ole moottoriteitä vaan pientä kantatietä. Nopeampi reitti olisi ollut moottoriteitä pitkin Tsekin läpi.
Kovinkaan pitkään ei tarvinnut ajella kun reitti osoittautui hyväksi sillä maisemia kelpasi katsella eikä pidempi matka-aika haittaa yhtään. Horisontissa näkyi ensin toinen toistaan korkeampaa kukkulaa ja vaaraa kun kohta jo alkoi näkymään lumihuippuisia pieniä vuoriakin. Vuoristotie kiemurteli ja kaarteli alas ja ylös kuin käärme konsanaan ja välillä takapenkkiläinen kiljaisi kun otimme mutkan vähän reippaammin, toisella puolella vain kallio ja toisella puolella monien kymmenien ellei satojen metrien pudotus lähes suoraan alaspäin.
Erään laakson pohjalla myös pysähdyimme jo hetken vierellämme vierineen kosken viereen jossa oli mukava kastaa varpaat viileässä vedessä. Olipa matkalla vielä pieruhuumorin ystävillekin pakollinen pysähtymispaikka, nimittäin autokorjaamo nimeltä Homola.
Muutaman tunnin ajon jälkeen päädyimme jo Slovakian puolelle jossa piakkoin pistimmekin navigaattoriin osoitteeksi lähimmän ACSI leirintäalueen matkalla ja suuntasimme sinne. Valmiina siellä olikin jo 3 autoa joista peräti 2 oli suomalaisia, mikä sattuma. Hetken aikaa telttoja pakattuamme sattumat vasta alkoivatkin sattumaan nimittäin alueelle tuli vielä neljäskin auto ja arvatkaapa ketä siellä oli? Kyllä, suomalaisia ja ei mitä tahansa suomalaisia vaan sama pariskunta joka oli myös Krakovassa samalla leirintäalueella!
Heidän kanssa turistiin hetki ja lainasimme omasta TomTomista heidän vastaavaan laitteen nämä ACSI leirintäalueiden koordinaatit ja samalla myös havaittiin että myös seuraava kohteemme oli sama, nimittäin Budapest johon olimme automatkalla spontaanisti päättäneet lähteä!
Oli aika lähteä unipuulle ja valmistautumaan huomiseen ajopäivään….
-Juha Kytö
7. päivä, vapaapäivä
7 päivänä Jumala lepäsi, niin teimme mekin. Lento saapui Katowiceen sen verran myöhässä että siirryimme suoraa kyytiä Krakovaan leirintäalueelle ja pimeydessä teltat laitettuamme oli hyvä todeta että seuraavana päivänä ei mennä suunnitellulle suolakaivoskierrokselle vaan pidämme ns. lepopäivän ja lähdetään nähtävyyksille vasta perjantaina.
Aamutoimien jälkeen, noin kello 8 aikaan, kun lämpömittari näytti yli 30 astetta tuli yksimielinen päätös viettää vapaapäivä rannalla.
Kun pääsimme tiedon valtaväylään kiinni läheisessä ostoskeskuksessa, löysimmekin mukavan biitsin missä menikin koko iltapäivä. Harmillisesti siellä ei käynyt luottokortit eikä leluvisa eikä kenelläkään ollut Puolan rahaa mukana, jouduimme skippaamaan halvat virvokkeet (puolen litran oluttuoppi noin euron) ja muutenkin lähtemään nälän ajamana pois rannalta.
Samalla kun googlettelimme rantaa Krakovassa, löytyi myös erään vesipuiston yhteystiedot. Päädyimme myös käymään sielläkin, pieni muotoisten neuvotteluiden jälkeen. Vesipuisto sitten olikin mukava yllätys sillä siellä olikin varsin vauhdikkaita vesiliukuja jo itse talon seinästä ulkona kun saavuimme parkkipaikalle. Alkuhämmennyksestä kun selviydyttiin kassojen ohi, alkoi sitten ihmettely. Joka puolella oli pieniä pukukoppeja mutta ei mitään jakoja miehille ja naisille. Tarkoitus siis oli käydä pienessä kopissa vaihtamassa vaatteet ja sitten mennä kaikille yhteisille lukkokaapeille ja sinne sai jättää tavaransa. Kaapit muuten toimivat rannekkeella joka sisälsi jonkin sortin mikrosirun tai magneetin jolla siis myös päästiin sisään vesipuistoon. Sisältä vesipuisto sitten näyttikin peruskylpylältä mitä näkee Suomessakin, jopa sloboa molottavien määrässä, oltiinhan nyt kuitenkin Puolassa. Oli porekylpyä ja muuta allasta, eniten tietysti pisti silmään isot liukumäet mitä Suomessa ei ole, niihin siis ensimmäisenä.
Pitkät portaat ylös kiivettyä ja jonoon asetettua tarkastelimme mihin ja miten täällä pitäisi mennä. Jonossa siis odotettiin ja putken yläpuolella oli yksinkertaisesti punainen ja vihreä valo joista toinen paloi. Tästä ei voi kovinkaan väärin tulkita eli ei muuta kuin putkeen vain kun vihreä valo syttyy. Meistä viidestä vain 3 uskaltautui torniin, Mikon jäädessä ”rannalle ruikuttamaan” koska polvi tuskin antaisi myöten (tai antaisi liiaksikin myöten) mäessä ja Tuulia syystä tai toisesta. Ensimmäisenä putkeen uskaltautui Tomi ja 24 sekuntia myöhemmin vihreä valo syttyi Marialle. Itse jäin jonon ensimmäiseksi ja vielä kertaamaan asentoa jolla pääsee vesiliukumäessä mahdollisimman kovaa, eli jalat ristissä vain yksi kantapää maassa ja kädet niskan takana sekä lapaluut puristettuna yhteen jotta saadaan mahdollisimman vähän kitkaa putkea vasten. Kun vihreä valo syttyi, tempaisin niin kovat vauhdit heilautustangosta kuin mahdollista. 10 sekuntia myöhemmin oli aika todeta että se oli virhe, nimittäin muutaman kaarroksen jälkeen putkessa oli vauhti äitynyt jo todella kovaksi ja yhtäkkiä mutkan takaa ilmestyi lähes vapaapudotukselta tuntuva alamäki jossa vauhtia tuli vähän kitkan ja suuren elopainon johdosta aivan liikaa, seuraavassa mutkassa mentiinkin sitten jo lähes katossa ja piakkoin tuli taas pikainen alamäki jossa sitten löinkin jo pääni putken kattoon liiallisen vauhdin johdosta. Jättiläismäisen molskauksen ja pienen päänselvittelyn jälkeen oli vain pakko todeta ”UUDESTAAN!”
Myös muut isommat liukumäet käytiin läpi ja jätimme viimeiseksi puiston sisällä olevat lyhyet, mutta jyrkät mäet. Niihin lähdettiin 3 kerrallaan portaiden yläpäästä (jokainen eri putkiin tietysti) ja niistä 2 laitimmaista olivat identtisia, joskin toistensa peilikuvia. Niissä siis olisi voinut ottaa vaikka kilpailua keskenään jota paikallinen nuoriso tuntuikin tekevän kun eivät jonosta suostuneet keskelle menemään. Itse taas halasin keskimmäiseen mäkeen sillä siinä oli jyrkän pudotuksen lisäksi keskellä iso ”astia” jossa siis pyöritään pari kertaa ympäri ja keskeltä pudotaan sitten reiästä eteenpäin. Kuulemma myös Serenassa on samanlainen. Mäki olikin aika hauska vaikka itse meninkin vähän ohi siitä reiästä ja piti konttailla sinne ettei seuraavat laskijat tule päälle. Tästä olikin sitten myöhemmin iloa vielä enemmän kun Tomi lähti kyseiseen mäkeen. Herraa ei kuulunut eikä näkynyt takaisin ja putkesta tulikin alhaalla jo seuraava laskija ulos ennen Tomia ja heti perään itse seikkailija myös. Oli kuulemma eksynyt mäkeen ja yrittänyt kiivetä siihen astian yläpäässä olevaan reikään josta siihen lasketaan eikä ollut löytänyt lattiassa olevaa reikää johon pitäisi mennä. Siinä keskellä seisoskellessa seuraava laskija olikin sitten vain tullut ja laskenut ohi, Tomin seisoessa hölmönä keskellä. Jäätymiset eivät vielä tähän loppuneetkaan vaan Tomi vielä päätti hauskuuttaa meitä unohtamalla että pukuhuoneet eivät ole miesten ja naisten erikseen vaan yhteiset ja riisui itsensä alasti.
Vapaapäivä meni oikein mukavasti ja leirintäalueella valmistauduttiin tulevan päivän suolakaivoskierrokseen. Löytyipä leirintäalueelta myös yksi suomalaispariskuntakin!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin…
-Juha Kytö
Aamutoimien jälkeen, noin kello 8 aikaan, kun lämpömittari näytti yli 30 astetta tuli yksimielinen päätös viettää vapaapäivä rannalla.
Kun pääsimme tiedon valtaväylään kiinni läheisessä ostoskeskuksessa, löysimmekin mukavan biitsin missä menikin koko iltapäivä. Harmillisesti siellä ei käynyt luottokortit eikä leluvisa eikä kenelläkään ollut Puolan rahaa mukana, jouduimme skippaamaan halvat virvokkeet (puolen litran oluttuoppi noin euron) ja muutenkin lähtemään nälän ajamana pois rannalta.Samalla kun googlettelimme rantaa Krakovassa, löytyi myös erään vesipuiston yhteystiedot. Päädyimme myös käymään sielläkin, pieni muotoisten neuvotteluiden jälkeen. Vesipuisto sitten olikin mukava yllätys sillä siellä olikin varsin vauhdikkaita vesiliukuja jo itse talon seinästä ulkona kun saavuimme parkkipaikalle. Alkuhämmennyksestä kun selviydyttiin kassojen ohi, alkoi sitten ihmettely. Joka puolella oli pieniä pukukoppeja mutta ei mitään jakoja miehille ja naisille. Tarkoitus siis oli käydä pienessä kopissa vaihtamassa vaatteet ja sitten mennä kaikille yhteisille lukkokaapeille ja sinne sai jättää tavaransa. Kaapit muuten toimivat rannekkeella joka sisälsi jonkin sortin mikrosirun tai magneetin jolla siis myös päästiin sisään vesipuistoon. Sisältä vesipuisto sitten näyttikin peruskylpylältä mitä näkee Suomessakin, jopa sloboa molottavien määrässä, oltiinhan nyt kuitenkin Puolassa. Oli porekylpyä ja muuta allasta, eniten tietysti pisti silmään isot liukumäet mitä Suomessa ei ole, niihin siis ensimmäisenä.
Pitkät portaat ylös kiivettyä ja jonoon asetettua tarkastelimme mihin ja miten täällä pitäisi mennä. Jonossa siis odotettiin ja putken yläpuolella oli yksinkertaisesti punainen ja vihreä valo joista toinen paloi. Tästä ei voi kovinkaan väärin tulkita eli ei muuta kuin putkeen vain kun vihreä valo syttyy. Meistä viidestä vain 3 uskaltautui torniin, Mikon jäädessä ”rannalle ruikuttamaan” koska polvi tuskin antaisi myöten (tai antaisi liiaksikin myöten) mäessä ja Tuulia syystä tai toisesta. Ensimmäisenä putkeen uskaltautui Tomi ja 24 sekuntia myöhemmin vihreä valo syttyi Marialle. Itse jäin jonon ensimmäiseksi ja vielä kertaamaan asentoa jolla pääsee vesiliukumäessä mahdollisimman kovaa, eli jalat ristissä vain yksi kantapää maassa ja kädet niskan takana sekä lapaluut puristettuna yhteen jotta saadaan mahdollisimman vähän kitkaa putkea vasten. Kun vihreä valo syttyi, tempaisin niin kovat vauhdit heilautustangosta kuin mahdollista. 10 sekuntia myöhemmin oli aika todeta että se oli virhe, nimittäin muutaman kaarroksen jälkeen putkessa oli vauhti äitynyt jo todella kovaksi ja yhtäkkiä mutkan takaa ilmestyi lähes vapaapudotukselta tuntuva alamäki jossa vauhtia tuli vähän kitkan ja suuren elopainon johdosta aivan liikaa, seuraavassa mutkassa mentiinkin sitten jo lähes katossa ja piakkoin tuli taas pikainen alamäki jossa sitten löinkin jo pääni putken kattoon liiallisen vauhdin johdosta. Jättiläismäisen molskauksen ja pienen päänselvittelyn jälkeen oli vain pakko todeta ”UUDESTAAN!”
Myös muut isommat liukumäet käytiin läpi ja jätimme viimeiseksi puiston sisällä olevat lyhyet, mutta jyrkät mäet. Niihin lähdettiin 3 kerrallaan portaiden yläpäästä (jokainen eri putkiin tietysti) ja niistä 2 laitimmaista olivat identtisia, joskin toistensa peilikuvia. Niissä siis olisi voinut ottaa vaikka kilpailua keskenään jota paikallinen nuoriso tuntuikin tekevän kun eivät jonosta suostuneet keskelle menemään. Itse taas halasin keskimmäiseen mäkeen sillä siinä oli jyrkän pudotuksen lisäksi keskellä iso ”astia” jossa siis pyöritään pari kertaa ympäri ja keskeltä pudotaan sitten reiästä eteenpäin. Kuulemma myös Serenassa on samanlainen. Mäki olikin aika hauska vaikka itse meninkin vähän ohi siitä reiästä ja piti konttailla sinne ettei seuraavat laskijat tule päälle. Tästä olikin sitten myöhemmin iloa vielä enemmän kun Tomi lähti kyseiseen mäkeen. Herraa ei kuulunut eikä näkynyt takaisin ja putkesta tulikin alhaalla jo seuraava laskija ulos ennen Tomia ja heti perään itse seikkailija myös. Oli kuulemma eksynyt mäkeen ja yrittänyt kiivetä siihen astian yläpäässä olevaan reikään josta siihen lasketaan eikä ollut löytänyt lattiassa olevaa reikää johon pitäisi mennä. Siinä keskellä seisoskellessa seuraava laskija olikin sitten vain tullut ja laskenut ohi, Tomin seisoessa hölmönä keskellä. Jäätymiset eivät vielä tähän loppuneetkaan vaan Tomi vielä päätti hauskuuttaa meitä unohtamalla että pukuhuoneet eivät ole miesten ja naisten erikseen vaan yhteiset ja riisui itsensä alasti.
Vapaapäivä meni oikein mukavasti ja leirintäalueella valmistauduttiin tulevan päivän suolakaivoskierrokseen. Löytyipä leirintäalueelta myös yksi suomalaispariskuntakin!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin…
-Juha Kytö
torstai 10. kesäkuuta 2010
Bye bye Ukraine and the wasted youth
Aamulla pakkailimme tavarat rauhassa ja kävimme jälleen toimistolla luovuttamassa huoneistomme avaimet. Jätimme matkatavarat toimistolle ja sovimme, että he järjestävät meille kuljetuksen lentokentälle klo: 17:15. Lähdimme kiertämään viimeisen kerran kaupunkia ja päätimme kokeilla metroa. Pitkän etsimisen jälkeen löysimme metroaseman ja hyppäsimme vaunuun ilman tarkkaa tietoa mihin suuntaan olimme menossa. Jäimme metrosta pois onneksi juuri siellä mihin yritimmekin, eli paikallisen olympiastadionin vierestä Katselimme hiukan karttaa ja lähdimme suunnistamaan kohti "Kiev fortress":ia.
Matkalla löysimme mukavan näköisen Italialaisravintolan, jossa päätimme käydä kevyellä välipalalla. Itse söin jonkun sienikanaspagetin joka oli ihan ok, vaikkakin pasta olisi saanut olla enemmän "al dente". Muut söivät salaattia ja keittoa yms. paitsi Tomppa, joka tilasi "pihvin muusilla". Pöytään tuotiin hervoton annos, jossa oli saalaatit, 4 isohkoa pihviä ja ranskalaisia. Tämän lisäksi tuotiin erillinen lautasellinen täynnä perunamuusia. Annos ei siis todellakaan ollut kevyttä nähnytkään. Tomppa kuitenkin urhoollisesti tuhosi kaikki pihvit ja sai annoksen muutenkin lähes kokonaan syötyä, kunnes tuli raja vastaan. Me muut maistelimme jälkiruokapirtelöitä ja -jäätelöitä ja naureskelimme sankarillemme.
Kiovan linnoitusta kohti kävellessämme Tomppa kiukutteli ja valitti koko matkan. Taisi eiliset absintit ja äskettäin ääriään myöten täyteen ahdettu maha tehdä tehtävänsä. Perille päästyämme sankarimmekin kuitenkin rauhoittui. Olimme tyytyväisiä ja ylpeitä siitä, että kävimme varta vasten katselemassa nähtävyyksiä kuin vanhat ihmiset konsanaan. Onkohan se villi nuoruus jäänyt sittenkin jo osittain taakse. Tarvitsen kävelykeppiä, käytän alkoholia (joskus) kohtuullisesti ja katselen ulkomailla kulttuurinähtävyyksiä. Pitää poistaa Skid Rown - Youth gone wild ja Bryan Adamsin - 18 'til i die soittolistoila, sad.
Nähtävyyskierroksen jälkeen hyppäsimme asuntofirman järjestämiin autoihin ja hurautimme lentokentälle. Kentällä nyt ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Tällä hetkellä viimeistelen tätä taas ehkä liiankin pitkäksi venähtänyttä blogitekstiä flygarissa Ukrainan taivaalla. Laskeuduttuamme ajamme Katowicen lentokentältä jollekkin leirintäalueelle Krakovan kupeeseen. Huomenna todennäköisesti tutustumme Krakovaan ja ylihuomenna Wielizkan suolakaivoksiin ennen kun suuntaamme jälleen etelään kohti Tsekkiä, Itävaltaa ja alppeja.
-Mikko Laakkonen
Matkalla löysimme mukavan näköisen Italialaisravintolan, jossa päätimme käydä kevyellä välipalalla. Itse söin jonkun sienikanaspagetin joka oli ihan ok, vaikkakin pasta olisi saanut olla enemmän "al dente". Muut söivät salaattia ja keittoa yms. paitsi Tomppa, joka tilasi "pihvin muusilla". Pöytään tuotiin hervoton annos, jossa oli saalaatit, 4 isohkoa pihviä ja ranskalaisia. Tämän lisäksi tuotiin erillinen lautasellinen täynnä perunamuusia. Annos ei siis todellakaan ollut kevyttä nähnytkään. Tomppa kuitenkin urhoollisesti tuhosi kaikki pihvit ja sai annoksen muutenkin lähes kokonaan syötyä, kunnes tuli raja vastaan. Me muut maistelimme jälkiruokapirtelöitä ja -jäätelöitä ja naureskelimme sankarillemme.
Kiovan linnoitusta kohti kävellessämme Tomppa kiukutteli ja valitti koko matkan. Taisi eiliset absintit ja äskettäin ääriään myöten täyteen ahdettu maha tehdä tehtävänsä. Perille päästyämme sankarimmekin kuitenkin rauhoittui. Olimme tyytyväisiä ja ylpeitä siitä, että kävimme varta vasten katselemassa nähtävyyksiä kuin vanhat ihmiset konsanaan. Onkohan se villi nuoruus jäänyt sittenkin jo osittain taakse. Tarvitsen kävelykeppiä, käytän alkoholia (joskus) kohtuullisesti ja katselen ulkomailla kulttuurinähtävyyksiä. Pitää poistaa Skid Rown - Youth gone wild ja Bryan Adamsin - 18 'til i die soittolistoila, sad.
Nähtävyyskierroksen jälkeen hyppäsimme asuntofirman järjestämiin autoihin ja hurautimme lentokentälle. Kentällä nyt ei tapahtunut mitään ihmeellistä. Tällä hetkellä viimeistelen tätä taas ehkä liiankin pitkäksi venähtänyttä blogitekstiä flygarissa Ukrainan taivaalla. Laskeuduttuamme ajamme Katowicen lentokentältä jollekkin leirintäalueelle Krakovan kupeeseen. Huomenna todennäköisesti tutustumme Krakovaan ja ylihuomenna Wielizkan suolakaivoksiin ennen kun suuntaamme jälleen etelään kohti Tsekkiä, Itävaltaa ja alppeja.
-Mikko Laakkonen
Kiev nightlife & absinth
Pääsimme takaisin hotellille ja huomasimme tuskaksemme, ettei vesi toiminut vieläkään Soitimme vuokraajalle ja ongelma oli kuulema tiedossa, veden pitäisi virrata taas muutaman tunnin kuluessa. Sippailimme muutaman oluen ja odottelimme veden tuloa. Kun Kraanan suunnalta pitkän ja tuskallisen odottelun jälkeen kuului lupaava hörähdys ja kokeilimme, että vettä tosiaan tuli: hyppäsin vaatteistani ulos yhtä nopeasti kuin olisin löytänyt viehkeän neitsyen sängystäni ja ryntäsin suihkuun. Pettymykseni oli valtava ja karjahdukseni kuului varmaan karjalaan asti ku juuri suihkuun päästyäni vesi katkesi UUDESTAAN. Suoraan sanottuna vitutti ja ankarasti. Noh ei muuta kun hikiset vaatteet hikisille vartaloille ja kohti illanviettoa.
Lähdimme hortoilemaan kaupungille tarkoituksena löytää herkullista jatkoa jo orientaalin kulinaristiseen päiväämme. Vajaa puolen tunnin tallustelun jälkeen löysimme pienen idyllisen Japanilaisen jazz-sushibaarin. Juhan kanssa tilasimme puoliksi annoksen johon kuului läjä inkivääriä, kymmentä erilaista nigiriä ja pieni läjä tavallisia lohirullia. Vässykät eivät uskaltaneet tutustua sushiherkuttelun ihmeelliseen maailmaan ja tilasivat jotain kanavartaita, blaah.
Sushien jälkeen ryhmämme hajosi minun ja Tompan suunnistaessa tutustumaan Kiovan yöelämään, muiden poistuessa asunnolle lepäilemään. Aluksi tarkoitus oli lähteä paikalliseen tissibaariin, mutta sisään yrittäessämme portsari kertoi, ettei "alakerrassa" myydä olutta. Paikka oli siis ilmeisesti tarkoitettu pelkkään läähättämiseen, mikä ei meitä innostanut. Poistuimme strippiluolasta ja lähdimme kohti asuntoa. Matkalla poikkesimme vielä paikalliseen olutravintolaan Lucky's pubiin, joka osoittautui loistavaksi ideaksi.
Aluksi tilasimme ystävällisen ja söpön tarjoilijan ehdottamaa paikallista olutta, joka oli todella maittava hiukan sitrusmainen ja kevyesti inkiväärinen herkku. Tämän maukkaan elämyksen jälkeen oli tarkoitus maistella muita paikallisia olutherkkuja, mutta vahingossa karkasikin sitten mopo kunnolla käsistä. Bongasimme listalta drinkin nimeltä "Absinth super double shot". Päätimme tilata sellaiset. Tarjoilija varmisti, että ollaanko nyt ihan varmoja. Vakuutimme olevamme ja meidät ohjattiin baaritiskille. Drinkkiin kuului neljää eri terävää ml. absintti ja pikkuriikkisen persikkamehua. Koko komeutta liekitettiin kahdessa eri lasissa ja lopulta imaistiin pillillä samalla kun tarjoilija kaatoi juomia sekaisin. Imaisin juoman perisuomalaiseen tyyliin pohjanmaan kautta kerralla huiviin. Tarjoilija katsoi minua huuli pyöreänä ja totesi "woah, i guess i've never seen anyone drink that whole thing at once". Paukku oli todella hyvää ja vastasinkin "oh yeah, I'm from Finland, this stuff was delicious, please pour me another". Baarimikko naureskeli ja rupesi tekemään uusia "yeah I know these people from Finland, insane". Joimme vielä toiset oluet ja toiset em. paukut jonka jälkeen lähdimme huoneistollemme.
Absintti toimi ihan mukavasti ja seuraavana aamuna piti taas herätä, joten joimme enää huoneistolla vain muutaman oluen iltapuhteeksi, kävimme vihdoinkin hartaasti odotetussa suihkussa ja painuimme nukkumaan.
-Mikko Laakkonen
Lähdimme hortoilemaan kaupungille tarkoituksena löytää herkullista jatkoa jo orientaalin kulinaristiseen päiväämme. Vajaa puolen tunnin tallustelun jälkeen löysimme pienen idyllisen Japanilaisen jazz-sushibaarin. Juhan kanssa tilasimme puoliksi annoksen johon kuului läjä inkivääriä, kymmentä erilaista nigiriä ja pieni läjä tavallisia lohirullia. Vässykät eivät uskaltaneet tutustua sushiherkuttelun ihmeelliseen maailmaan ja tilasivat jotain kanavartaita, blaah.
Sushien jälkeen ryhmämme hajosi minun ja Tompan suunnistaessa tutustumaan Kiovan yöelämään, muiden poistuessa asunnolle lepäilemään. Aluksi tarkoitus oli lähteä paikalliseen tissibaariin, mutta sisään yrittäessämme portsari kertoi, ettei "alakerrassa" myydä olutta. Paikka oli siis ilmeisesti tarkoitettu pelkkään läähättämiseen, mikä ei meitä innostanut. Poistuimme strippiluolasta ja lähdimme kohti asuntoa. Matkalla poikkesimme vielä paikalliseen olutravintolaan Lucky's pubiin, joka osoittautui loistavaksi ideaksi.
Aluksi tilasimme ystävällisen ja söpön tarjoilijan ehdottamaa paikallista olutta, joka oli todella maittava hiukan sitrusmainen ja kevyesti inkiväärinen herkku. Tämän maukkaan elämyksen jälkeen oli tarkoitus maistella muita paikallisia olutherkkuja, mutta vahingossa karkasikin sitten mopo kunnolla käsistä. Bongasimme listalta drinkin nimeltä "Absinth super double shot". Päätimme tilata sellaiset. Tarjoilija varmisti, että ollaanko nyt ihan varmoja. Vakuutimme olevamme ja meidät ohjattiin baaritiskille. Drinkkiin kuului neljää eri terävää ml. absintti ja pikkuriikkisen persikkamehua. Koko komeutta liekitettiin kahdessa eri lasissa ja lopulta imaistiin pillillä samalla kun tarjoilija kaatoi juomia sekaisin. Imaisin juoman perisuomalaiseen tyyliin pohjanmaan kautta kerralla huiviin. Tarjoilija katsoi minua huuli pyöreänä ja totesi "woah, i guess i've never seen anyone drink that whole thing at once". Paukku oli todella hyvää ja vastasinkin "oh yeah, I'm from Finland, this stuff was delicious, please pour me another". Baarimikko naureskeli ja rupesi tekemään uusia "yeah I know these people from Finland, insane". Joimme vielä toiset oluet ja toiset em. paukut jonka jälkeen lähdimme huoneistollemme.
Absintti toimi ihan mukavasti ja seuraavana aamuna piti taas herätä, joten joimme enää huoneistolla vain muutaman oluen iltapuhteeksi, kävimme vihdoinkin hartaasti odotetussa suihkussa ja painuimme nukkumaan.
-Mikko Laakkonen
Chernobyl
Aamulla aikainen herätys, sillä bussi Chernobyliin lähtee läheiseltä aukiolta vajaa kilometrin päästä 09:00. Aamulla ensimmäisenä herännyt ryntäsi toiveikkaana vessaan toivoen veden toimivan taas, turha toivo. Muutama huuhteli hiukan itseään pullovedellä kun me muut kiskoimme uudet vaatteet parin päivän hellehikien päälle. Suuntasimme siis bussille ja aloitimme pitkän matkan kohti Chernobyliä. Ukrainalaisilla asvalttifirmoilla on todennäköisesti joku yhteistyösopimus Monroen kanssa. Iskunvaimentimet ovat taitavat olla maan myydyimpiä kulutushyödykkeitä sillä ryskytys oli aikamoista. Onneksi kotimaassamme on hammashoito kansainvälistä huippua, sillä yllätyksekseni paikat olivat vielä paikallaan perille saapuessamme.
Chernobylissä löysimme oppaamme, joka selitti aluksi meille hiukan paikan historiaa hiukan puutteellisella englannilla, vahvasti murtaen, mutta kuitenkin riittävän asiallisesti, jotta saimme suurin piirtein selvää. Allekirjoitimme vastuuvapautuspaperit ja lähdimme bussilla kohti räjähtänyttä reaktoria. Matkalla pysähdyimme ruokakaupassa ostamassa hiukan virvokkeita. Meillä oli jo reput täynnä vettä mutta esim. oppaamme osti kahden litran putelin kaljaa. Seuraavaksi pysähdyimme mm. räjähdyksen jälkeisiä tulipaloja sammuttaessaan henkensä uhranneiden palomiesten muistomerkillä, paikallisella kirkolla ja tuhotulla kylällä. Aivan itse voimalan kupeessa pysähdyimme vielä jäähdytysaltaan sillalla katsomaan ydinjäähdytysvedessä uiskentelevia yli kaksimetrisiä jättimonneja. Reaktori itsessään oli osittain peittynyt rakennustelineillä, sillä räjähtäneen reaktorin päälle oltiin valamassa uutta betonisinettiä. Reaktorialueella oli valokuvaaminen kielletty, mutta otimme toki muutamia salakuvia.
Voimalalta jatkoimme matkaamme Pripyatin aavekaupunkiin. Ensimmäiseksi pysähdyimme kaupungin hotellille ja kiipesimme sen kattoterassille katselemaan näköaloja. Oli muuten kävelykepeillä melkoinen urakka, sillä jostain syystä hotellin hissit eivät enää toimineet. Kävimme toki tutustumassa myös kuuluisaan maailmanpyörään sekä autiooon uimahalliin Aikamme Pripyatissa seikkailtuamme palasimme takaisin lähtöpaikkaamme, jossa pääsimme lounaalle (aamupalalle). Päivän kulinarismiseikkailut alkoivat perinteisellä kolmen ruokalajin aterialla. Alkupalaksi herkullista kalaa, salaattia, pieni leikkele ja ällöttävää hyytelökinkkua, joka oli täynnä jotain jänteenpaloja. Alkupala kakkoseksi perinteiseen neukkutyyliin valmistettua borsch-keittoa. Pääruokana maukasta stroganoffia, lisukkeena yllättävän herkullista puuromaista riisiä ja niitä venäläisiä taikinapalloja joiden sisällä on jauhelihaa: mikäseniidenniminytoli. Lounaan jälkeen hyppäsimme bussiin ja suuntasimme takaisin Kiovaan.
Kaiken kaikkiaan Chernobyl oli mielenkiintoinen paikka mutta turistikierros lievä pettymys. Myöskin jälkikäteen jäi fiilis, että paikan vaarallisuutta jne. liioitellaan turistien rahojen toivossa. Myöskin autio Pripyat oli mielenkiintoinen nähtävyys, mutta hiukan teennäinen. Sää oli loistava, vaikka hiki virtasi jatkuvasti. Voisin ehkä suositella muillekkin, mutta hommatkaa paikallinen opas/tulkki ja menkää muutamaksi päiväksi tutustumaan paikkoihin omatoimisesti. Turistikierros oli sikahintainen ja turhan hätäinen ja teennäinen.
-Mikko Laakkonen
Chernobylissä löysimme oppaamme, joka selitti aluksi meille hiukan paikan historiaa hiukan puutteellisella englannilla, vahvasti murtaen, mutta kuitenkin riittävän asiallisesti, jotta saimme suurin piirtein selvää. Allekirjoitimme vastuuvapautuspaperit ja lähdimme bussilla kohti räjähtänyttä reaktoria. Matkalla pysähdyimme ruokakaupassa ostamassa hiukan virvokkeita. Meillä oli jo reput täynnä vettä mutta esim. oppaamme osti kahden litran putelin kaljaa. Seuraavaksi pysähdyimme mm. räjähdyksen jälkeisiä tulipaloja sammuttaessaan henkensä uhranneiden palomiesten muistomerkillä, paikallisella kirkolla ja tuhotulla kylällä. Aivan itse voimalan kupeessa pysähdyimme vielä jäähdytysaltaan sillalla katsomaan ydinjäähdytysvedessä uiskentelevia yli kaksimetrisiä jättimonneja. Reaktori itsessään oli osittain peittynyt rakennustelineillä, sillä räjähtäneen reaktorin päälle oltiin valamassa uutta betonisinettiä. Reaktorialueella oli valokuvaaminen kielletty, mutta otimme toki muutamia salakuvia.
Voimalalta jatkoimme matkaamme Pripyatin aavekaupunkiin. Ensimmäiseksi pysähdyimme kaupungin hotellille ja kiipesimme sen kattoterassille katselemaan näköaloja. Oli muuten kävelykepeillä melkoinen urakka, sillä jostain syystä hotellin hissit eivät enää toimineet. Kävimme toki tutustumassa myös kuuluisaan maailmanpyörään sekä autiooon uimahalliin Aikamme Pripyatissa seikkailtuamme palasimme takaisin lähtöpaikkaamme, jossa pääsimme lounaalle (aamupalalle). Päivän kulinarismiseikkailut alkoivat perinteisellä kolmen ruokalajin aterialla. Alkupalaksi herkullista kalaa, salaattia, pieni leikkele ja ällöttävää hyytelökinkkua, joka oli täynnä jotain jänteenpaloja. Alkupala kakkoseksi perinteiseen neukkutyyliin valmistettua borsch-keittoa. Pääruokana maukasta stroganoffia, lisukkeena yllättävän herkullista puuromaista riisiä ja niitä venäläisiä taikinapalloja joiden sisällä on jauhelihaa: mikäseniidenniminytoli. Lounaan jälkeen hyppäsimme bussiin ja suuntasimme takaisin Kiovaan.
Kaiken kaikkiaan Chernobyl oli mielenkiintoinen paikka mutta turistikierros lievä pettymys. Myöskin jälkikäteen jäi fiilis, että paikan vaarallisuutta jne. liioitellaan turistien rahojen toivossa. Myöskin autio Pripyat oli mielenkiintoinen nähtävyys, mutta hiukan teennäinen. Sää oli loistava, vaikka hiki virtasi jatkuvasti. Voisin ehkä suositella muillekkin, mutta hommatkaa paikallinen opas/tulkki ja menkää muutamaksi päiväksi tutustumaan paikkoihin omatoimisesti. Turistikierros oli sikahintainen ja turhan hätäinen ja teennäinen.
-Mikko Laakkonen
Lost in translation
Lentomatka Puolasta Ukrainaan sujui varsin mukavasti. Kone oli normaali halpalentoyhtiön nykyaikainen Boeing, eikä lentokaan kestänyt kuin puolitoista tuntia. Ukrainan lentokentällä vastassa olikin jo lievä kulttuurishokki. Kenelläkään meistä ei ollut mitään havaintoa kyrillisistä aakkosista, eikä juuri kukaan paikallisista puhu englantia. Suuntasimme lentokentän pankkiautomaatille ja totesimme ettei se toimi. Yritimme rahanvaihtopistettä, mutta euromme olivat liian huonossa kunnossa. Aika jepa - vieraassa maassa ilman rahaa, ympäröivien ihmisten molotus kuulostaa amfetamiiniä nauttineelta simpanssilaumalta, eikä opasteista ja kylteistä saa mitään selvää vieraiden aakkosten takia. Löysimme jonkun taksidiilerin, joka lupasi järjestää meidät rahanvaihtopisteen kautta etukäteen vuokrattuun kaupunkiasuntoomme. Tingimme hieman hinnasta, hyppäsimme uudenkarheaan Renault Traficiin (ylläri!) ja otimme suunnan kohti Kiovan keskustaa.
Ajomatka kentältä aivan Kiovan keskustaan kesti reilun tunnin ja Ukrainan liikennekkin oli yllättävän siistiä ja sujuvaa. Kuljettaja pysäköi asuntovuokrausfirman toimiston oven eteen; hyppäsimme autosta ja rupesimme pyörittelemään päätämme. Yritimme selittää enganniksi, että haluamme vaihtaa rahaa, jotta voimme maksaa kyydin. Kuski molotti omaa kieltään ja heilutteli käsiään. Lopulta kyllästyimme ja löimme kuskille reiluhkon läjän euroja käteen. Kuskin ilme kirkastui: "spasiba! spasiba!" ja kaveri häipyi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.
Kiipesimme Ukrainian Apartmentsin toimistoon josta vihdoin löytyi kohtuullista englantia puhuva nuori tyttö, jonka kanssa kävimme asuntoasiat läpi. Asuntomme löytyi tien toiselta puolelta ja sijaitsi käytännössä niin keskellä Kiovan keskustaa kuin vain voi olla. Kolmen suuren pääkadun risteyksen keskellä. Näkymä kiovan keskustassa oli siisti ja moderni, normaali suurehko nykymetropoli. Vieressämme kohosi suurehko pilvenpiirtäjä ja talojen julkisivut olivat tyylikkäitä. Astuimme porttikongistä sisäpihalle, josta kuljetaan asuntoomme ja tuntui kuin olisimme astuneet toiseen maahan, toiseen aikaan. Näkymä oli kuin Neuvostoliittolaisessa pikkukaupungin slummissa. Sisäpiha oli rähjäinen, asfaltti rikki, talojen seinät huonossa kunnossa sekä ikkunat ja parvekkeet asenneltu ihan miten sattuu. Näkymän rikkoi kuitenkin keskellä sisäpihaa kököttävä upouusi kiiltävä ökykatumaasturi. Pelkokerroin kohosi entisestään kun avasimme porraskäytävän oven vanhanaikaisella mekaanisella koodilukolla, astuimme sisään ja katsoimme rähjäistä portaikkoa. Maassa roskapusseja, laastit pudonneet seiniltä jne. Jännitys tiivistyi kun avasimme asuntomme oven.
"Phew"-helpotuksen huokaus - asunto oli mukavasti sisustettu hyväkuntoinen ja ilmastoitu kolmio. Ilmastointi tuli todellakin tarpeeseen lämpötilan pysyessä jatkuvasti yli kolmessa kymmenessä asteessa tavoitellen kolmenkymmenenviiden asteen huippulukemia ja auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Seuraava yllätys odottikin meitä jo aivan oven takana, tarkoitus oli käydä suihkussa ja lähteä ulos. Kuitenkin vain kaksi meistä ehti peseytyä ennen kuin tuli yllättävä vesikatkos, jihuu. Ei muuta kuin päivän hiet niskassa ulos illalliselle, oluet kurkkuun ja nukkumaan.
-Mikko Laakkonen
Ajomatka kentältä aivan Kiovan keskustaan kesti reilun tunnin ja Ukrainan liikennekkin oli yllättävän siistiä ja sujuvaa. Kuljettaja pysäköi asuntovuokrausfirman toimiston oven eteen; hyppäsimme autosta ja rupesimme pyörittelemään päätämme. Yritimme selittää enganniksi, että haluamme vaihtaa rahaa, jotta voimme maksaa kyydin. Kuski molotti omaa kieltään ja heilutteli käsiään. Lopulta kyllästyimme ja löimme kuskille reiluhkon läjän euroja käteen. Kuskin ilme kirkastui: "spasiba! spasiba!" ja kaveri häipyi yhtä nopeasti kuin ilmestyikin.
Kiipesimme Ukrainian Apartmentsin toimistoon josta vihdoin löytyi kohtuullista englantia puhuva nuori tyttö, jonka kanssa kävimme asuntoasiat läpi. Asuntomme löytyi tien toiselta puolelta ja sijaitsi käytännössä niin keskellä Kiovan keskustaa kuin vain voi olla. Kolmen suuren pääkadun risteyksen keskellä. Näkymä kiovan keskustassa oli siisti ja moderni, normaali suurehko nykymetropoli. Vieressämme kohosi suurehko pilvenpiirtäjä ja talojen julkisivut olivat tyylikkäitä. Astuimme porttikongistä sisäpihalle, josta kuljetaan asuntoomme ja tuntui kuin olisimme astuneet toiseen maahan, toiseen aikaan. Näkymä oli kuin Neuvostoliittolaisessa pikkukaupungin slummissa. Sisäpiha oli rähjäinen, asfaltti rikki, talojen seinät huonossa kunnossa sekä ikkunat ja parvekkeet asenneltu ihan miten sattuu. Näkymän rikkoi kuitenkin keskellä sisäpihaa kököttävä upouusi kiiltävä ökykatumaasturi. Pelkokerroin kohosi entisestään kun avasimme porraskäytävän oven vanhanaikaisella mekaanisella koodilukolla, astuimme sisään ja katsoimme rähjäistä portaikkoa. Maassa roskapusseja, laastit pudonneet seiniltä jne. Jännitys tiivistyi kun avasimme asuntomme oven.
"Phew"-helpotuksen huokaus - asunto oli mukavasti sisustettu hyväkuntoinen ja ilmastoitu kolmio. Ilmastointi tuli todellakin tarpeeseen lämpötilan pysyessä jatkuvasti yli kolmessa kymmenessä asteessa tavoitellen kolmenkymmenenviiden asteen huippulukemia ja auringon paistaessa siniseltä taivaalta. Seuraava yllätys odottikin meitä jo aivan oven takana, tarkoitus oli käydä suihkussa ja lähteä ulos. Kuitenkin vain kaksi meistä ehti peseytyä ennen kuin tuli yllättävä vesikatkos, jihuu. Ei muuta kuin päivän hiet niskassa ulos illalliselle, oluet kurkkuun ja nukkumaan.
-Mikko Laakkonen
tiistai 8. kesäkuuta 2010
Auschwitz ja Ukraina...
Pistelin hiukan Mikon tekstiin kuvia lisäksi joten jos jo luit sen niin käyppäs vilkaisemassa uudestaan, osa kuvista taitaa tosin olla jo kerran käytettyjä.
Kamerat ovat räpsyneet varsin tiuhaan tahtiin ja materiaalia olisi todella paljon mutta kun nyt vain miniläppäri jolla päivitellä niin on turhan hankalaa joten ei jaksa kovinkaan monia kuvia laitella nettiin.
Tshernobylin kierros on nyt takana ja hiukka Elämämme Paskinta Matkaakin saatiin aikaan kun kämpästä loppui lähes 24 tunniksi vedentulo täysin.
Tästä päivästä tekstiä myöhemmin mutta tässä vähän esimaistelua;
Kamerat ovat räpsyneet varsin tiuhaan tahtiin ja materiaalia olisi todella paljon mutta kun nyt vain miniläppäri jolla päivitellä niin on turhan hankalaa joten ei jaksa kovinkaan monia kuvia laitella nettiin.
Tshernobylin kierros on nyt takana ja hiukka Elämämme Paskinta Matkaakin saatiin aikaan kun kämpästä loppui lähes 24 tunniksi vedentulo täysin.
Tästä päivästä tekstiä myöhemmin mutta tässä vähän esimaistelua;
Auschwitz
Sunnuntaina heräsimme jälleen auringon noustessa ja lähdimme suuntaamaan kohti toista matkamme historiallisesti surullista kohdetta - Auschwitzin juutalaisten tuhoamisleiriä. Matka sujui mukavasti ja pysähdyimme hiukan ennen perille saapumistamme syömään maittavat aamiaiset. Aamiaisravintolasta löytyi myös WLAN-yhteys, jolla pääsimme ottamaan hetkellisen yhteyden sivistyneeseen läntiseen maailmaan.
Navigaattori tunsi Auschwitzin kaupungin keskustan, mutta ei itse museokohteita. Onneksi pian keskustan ohitettuamme eteen tuli "MUZEUM"-kylttejä. Jälkikäteen huomasimme tehneemme kierroksen väärinpäin. tällä tosin ei ole suurta merkitystä. seurasimme siis "MUZEUM BIRKENAU"-kylttiä ja päädyimme kuuluisan Birkenaun junaradan pääteasemalle. Auschwitz II-Birkenau-leirin pääportille.
Näky ja ensivaikutelma oli henkeäsalpaava: Saksalaisen suoria linjoja, piikkilanka-aitaa, parakkeja ja tyhjyyttä silmänkantamattomiin. Koko paikasta huokui kärsimyksen muisto, eikä kenelläkään tullut mieleenkään ruveta enää vitsailemaan. Lähdimme kiertämään Birkenauta ympäri kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Paikka oli täynnä infotauluja joissa selitettiin paikkojen ja rakennusten historiaa ja merkitystä tyyliin: "Tällä aukiolla juutalaisista eroteltiin työkykyiset nuoret miehet; naiset, lapset ja vanhukset lähetettiin tuhottavaksi - työkykyiseksi luokiteltiin 20-25% saapuneista".
Ei aikaakaan kun saavuimme ensimmäisen kaasukammion raunioille, jonka SS-joukot räjäyttivät sodan lopun lähestyessä peitelläkseen rikoksiaan. On häkellyttävää seisoa 70 vuotta myöhemmin yksittäisen betoni- ja tiilitalon raunioiden vieressä, jossa on kammottavalla tavalla päättynyt satoja tuhansia elämiä.
Kaasukammion vieressä seisoi massiivinen Auschwitzin uhrien kansainvälinen muistomerkki, jossa luki parilla kymmenellä kielellä teksti: "Forever let this place be a cry of despair and a warning to humanity, where the nazis murdered about one and half million jews" - toivokaamme todellakin, ettei tämä varoitus ja hätähuuto unohdu koskaan.
Seuraavaksi suuntasimme "suihkuille", jossa saapuvilta vangeilta poistettiin identiteetti. Tutkimme rakennusta, jonka läpi kulkiessaan vangit muuttuivat yhtenäiseksi massaksi. Heiltä poistettiin kaikki henkilökohtainen omaisuus, ajettiin kaikki ihokarvat, tatuoitiin vankinumero ja desinfioitiin kuumalla höyryllä. Aivan "suihkujen" vieressä hiljennyimme kuoleman kentille, jonne on ripoteltu poltettujen tuhkat. Käsittämätöntä ajatella, että ruoho ja puut jotka näemme kasvavat suoraan ja kirjaimellisesti yhden kansakunnan kärsimyksestä.
Tutkimme vielä valtavaa aluetta, joka oli suurimmaksi osaksi raunioina. Kylteistä kuitenkin näimme alueiden järyttäviä merkityksiä: "Tällä alueella säilöttiin naisia ja lapsia, joita Josef Mengele käytti epäinhimillisiin kokeisiinsa" - "Tässä on Mengelen laboratorio" - "Tässä hirtettiin vankeja, jotka osallistuivat kiellettyyn toimintaan, kuten ruoan, lääkkeiden tai avun antamiseen toisille vangeille". Kammottavaa.
Poistuimme Birkenaun alueelta ja löysimme lähistöltä paikan nimeltä "MUZEUM AUSCHWITZ" eli Auschwitz I-leirin alkuperäiselle alueelle, alkuperäisiin rakennuksiin rakennettuun museoon. Ennen kolmea sai alueella kiertää vain opastettujen kierrosten mukana, mutta me halusimme tutustua paikkaan omassa rauhassamme, joten odottelimme vajaa tunnin kunnes pääsimme sisään.
sisään päästyämme edessämme nousi jyhkeä pääportti jonka päällä tunnettu kyltti: "ARBET MACHT FREI" työ vapauttaa. Mielessä kävi, että miten sairas mieli vaaditaan tuollaisen iskulauseen luomiseksi leirin sairaat käyttötarkoitukset huomioon ottaen.
Museosta on vaikea kertoa kauheasti, se pitää nähdä. Talojen sisään oli rakennettu pienimuotoisia näyttelyitä, joissa kerrotaan sanoin, kuvin ja konkreettisesti leirin oloista ja elämästä. Näimme millaisissa oloissa vangit, nukkuivat, mitä he söivät ja tekivät päivisin.
Näimme tyhjiä Zyklon-B purkkeja ja kaasukammioiden pienoismalleja. Valokuvia leirin vangeista ja tarinoita heidän elämästään.
Järkyttävimmät näyt löytyivät talosta johon oli kerätty "materiaalitodisteita rikoksista". Liittoutuneet keräsivät leirin vapauttamisen jälkeen tuhottujen juutalaisten tavaroita, jotka nykyään ovat säilöttynä museoon lasiseinien taakse. Löytyi sadoittain jalkaproteeseja ja kainalosauvoja, hattuja, työkaluja, lusikoita, haarukoita, vaatteita, kenkälankkeja, silmälaseja ynnä muuta jokapäiväistä käyttötavaraa.
Itse järkytyin, liikutuin ja sain pyyhkiä vesiä silmistäni nähtyäni valtavan röykkiön pikkulasten kenkiä.
Kammottava ja "upea" nähtävyys, jota voin suositella kenelle tahansa. Toivottavasti ihmiskunta on todellakin oppinut läksynsä.
-Mikko Laakkonen
Navigaattori tunsi Auschwitzin kaupungin keskustan, mutta ei itse museokohteita. Onneksi pian keskustan ohitettuamme eteen tuli "MUZEUM"-kylttejä. Jälkikäteen huomasimme tehneemme kierroksen väärinpäin. tällä tosin ei ole suurta merkitystä. seurasimme siis "MUZEUM BIRKENAU"-kylttiä ja päädyimme kuuluisan Birkenaun junaradan pääteasemalle. Auschwitz II-Birkenau-leirin pääportille.
Näky ja ensivaikutelma oli henkeäsalpaava: Saksalaisen suoria linjoja, piikkilanka-aitaa, parakkeja ja tyhjyyttä silmänkantamattomiin. Koko paikasta huokui kärsimyksen muisto, eikä kenelläkään tullut mieleenkään ruveta enää vitsailemaan. Lähdimme kiertämään Birkenauta ympäri kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Paikka oli täynnä infotauluja joissa selitettiin paikkojen ja rakennusten historiaa ja merkitystä tyyliin: "Tällä aukiolla juutalaisista eroteltiin työkykyiset nuoret miehet; naiset, lapset ja vanhukset lähetettiin tuhottavaksi - työkykyiseksi luokiteltiin 20-25% saapuneista".
Ei aikaakaan kun saavuimme ensimmäisen kaasukammion raunioille, jonka SS-joukot räjäyttivät sodan lopun lähestyessä peitelläkseen rikoksiaan. On häkellyttävää seisoa 70 vuotta myöhemmin yksittäisen betoni- ja tiilitalon raunioiden vieressä, jossa on kammottavalla tavalla päättynyt satoja tuhansia elämiä.
Kaasukammion vieressä seisoi massiivinen Auschwitzin uhrien kansainvälinen muistomerkki, jossa luki parilla kymmenellä kielellä teksti: "Forever let this place be a cry of despair and a warning to humanity, where the nazis murdered about one and half million jews" - toivokaamme todellakin, ettei tämä varoitus ja hätähuuto unohdu koskaan.
Seuraavaksi suuntasimme "suihkuille", jossa saapuvilta vangeilta poistettiin identiteetti. Tutkimme rakennusta, jonka läpi kulkiessaan vangit muuttuivat yhtenäiseksi massaksi. Heiltä poistettiin kaikki henkilökohtainen omaisuus, ajettiin kaikki ihokarvat, tatuoitiin vankinumero ja desinfioitiin kuumalla höyryllä. Aivan "suihkujen" vieressä hiljennyimme kuoleman kentille, jonne on ripoteltu poltettujen tuhkat. Käsittämätöntä ajatella, että ruoho ja puut jotka näemme kasvavat suoraan ja kirjaimellisesti yhden kansakunnan kärsimyksestä.Tutkimme vielä valtavaa aluetta, joka oli suurimmaksi osaksi raunioina. Kylteistä kuitenkin näimme alueiden järyttäviä merkityksiä: "Tällä alueella säilöttiin naisia ja lapsia, joita Josef Mengele käytti epäinhimillisiin kokeisiinsa" - "Tässä on Mengelen laboratorio" - "Tässä hirtettiin vankeja, jotka osallistuivat kiellettyyn toimintaan, kuten ruoan, lääkkeiden tai avun antamiseen toisille vangeille". Kammottavaa.
Poistuimme Birkenaun alueelta ja löysimme lähistöltä paikan nimeltä "MUZEUM AUSCHWITZ" eli Auschwitz I-leirin alkuperäiselle alueelle, alkuperäisiin rakennuksiin rakennettuun museoon. Ennen kolmea sai alueella kiertää vain opastettujen kierrosten mukana, mutta me halusimme tutustua paikkaan omassa rauhassamme, joten odottelimme vajaa tunnin kunnes pääsimme sisään.
sisään päästyämme edessämme nousi jyhkeä pääportti jonka päällä tunnettu kyltti: "ARBET MACHT FREI" työ vapauttaa. Mielessä kävi, että miten sairas mieli vaaditaan tuollaisen iskulauseen luomiseksi leirin sairaat käyttötarkoitukset huomioon ottaen.
Museosta on vaikea kertoa kauheasti, se pitää nähdä. Talojen sisään oli rakennettu pienimuotoisia näyttelyitä, joissa kerrotaan sanoin, kuvin ja konkreettisesti leirin oloista ja elämästä. Näimme millaisissa oloissa vangit, nukkuivat, mitä he söivät ja tekivät päivisin.
Näimme tyhjiä Zyklon-B purkkeja ja kaasukammioiden pienoismalleja. Valokuvia leirin vangeista ja tarinoita heidän elämästään.Järkyttävimmät näyt löytyivät talosta johon oli kerätty "materiaalitodisteita rikoksista". Liittoutuneet keräsivät leirin vapauttamisen jälkeen tuhottujen juutalaisten tavaroita, jotka nykyään ovat säilöttynä museoon lasiseinien taakse. Löytyi sadoittain jalkaproteeseja ja kainalosauvoja, hattuja, työkaluja, lusikoita, haarukoita, vaatteita, kenkälankkeja, silmälaseja ynnä muuta jokapäiväistä käyttötavaraa.
Itse järkytyin, liikutuin ja sain pyyhkiä vesiä silmistäni nähtyäni valtavan röykkiön pikkulasten kenkiä.
Kammottava ja "upea" nähtävyys, jota voin suositella kenelle tahansa. Toivottavasti ihmiskunta on todellakin oppinut läksynsä.
-Mikko Laakkonen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
Tekstit
